Me emme ole ainoastaan kuulleet kansanlaulua sen ylevässä, yksinkertaisessa kauneudessa, me olemme myöskin nähneet sen edessämme koristelemattomassa kainoudessaan, metsäorvokin raittius olennossaan.
Minä kiitän sen esittäjää ja olen varma siitä, että me kaikin yhdymme siihen kiitokseen. —
Hän kumarsihe ja poistui.
Eeva oli puheen aikana koettanut piiloutua Selman taakse, jonka rinnalle hän juuri oli päässyt istumaan. Hänellä oli hämärä aavistus siitä, että hänen olisi pitänyt nousta seisaalleen, mutta se olisi ollut mahdotonta. Ja heti kun taiteilija oli poistunut ja salissa kaikki alkoi olla ennallaan, otti hän Selmaa käsivarresta ja veti hänet eteiseen. Sieltä he vetäysivät lasiverannan kaukaisimpaan kolkkaan, jossa he viimeinkin olivat kahden.
— Minä en voi, en voi olla täällä näin yleisen huomion esineenä — tuskaili Eeva — se kiusaa minua niin sanomattomasti. Poistukaamme kenenkään huomaamatta.
— Voi sinua — sanoi Selma hyväillen hänen kättään — metsäorvokki, se on kaunein vertaus ja siksi minä sinua kutsun tästä lähtein.
— Mutta Selma, mikä sinua vaivaa — huudahti Eeva säikähtyneenä — nyt vasta huomaan kuinka kalpea olet, oletko sinä sairas?
Selma ei heti vastannut. Hän hymyili niin omituisesti. Hän koetti tekeytyä levolliseksi. Ei häntä mikään vaivannut.
— Ei Selma, minua sinä et petä — sanoi Eeva vakaasti — jotain on tapahtunut, älä teeskentele.
— Sinua minä en tahdokkaan pettää — vastasi Selma — jos lienen tavallista kalpeampi, tulee se kenties siitä, että hän on täällä.