Heräsin aamun sarastaessa. Luulin kuulleeni liikettä. Aivan oikein, siellä he seisoivat peltonsa paulalla. Arvasin mitä oli tapahtunut ja kiiruhdin heidän luokseen. Olin aikonut lausua lohdutuksen sanan, mutta vaikenin, sillä he todellakaan eivät olleet sen tarpeessa.
Kun päivän säteet iloisesti leikittelivät jäätyneissä tähkäpäissä, nosti ukko hattukulua harmailta hapsiltaan, kohotti kättään sinilakea kohden ja sanoi:
— Hän tuolla ylhäällä, Hän kyllä tietää mitä Hän tekee. — —
* * * * *
Kesän toinen merkkitapaus oli vähäpätöisempää laatua, mutta ei ollut kuitenkaan jättämättä jälkiä nuoriin mieliin.
Selma ja Eeva olivat juuri kyhäämässä yhteistä kirjettä Väinölle
Eevan kamarissa, kun tultiin sanomaan, että oli tullut vieraita.
Samassa alkoikin salista kuulua tuttuja ääniä.
— Hanna Heitman ja Armas! — huudahti Eeva ja rientäessään tervehtimään heitä tarttui hän Selman käteen viedäkseen hänet mukanaan. Mutta Selma olikin muuttunut kivipatsaaksi ja mahdoton oli saada häntä hievahtamaan paikaltaan.
— Älä sano että olen täällä — pyysi hän niin nöyrä rukous äänessään, että Eeva ehdottomasti lupasi täyttää hänen pyyntönsä.
Kun Eeva hetken kuluttua tuli ottamaan nuottivihkojaan huoneestaan, oli Selma poissa. Olisiko hän piiloutunut? Eeva haki häntä huonekalujen takaa ja kurkisti vaatekaappiinkin. Poissa hän oli. Paennut ikkunasta.
Nyt hän oli varma siitä. Kuinka kummallista sentään! —