Armasta olisi tuskin tuntenut entisestään. Ennen hän aina oli istua nyhjöttänyt nurkassa hiiskumatta sanaakaan, nyt hän liikkui ja puheli vapaasti. Hänen olotavassaan oli sitä huoletonta, jota tulee niihin, jotka ovat oleskelleet suurissa maailmankaupungeissa. Hän kertoi paljon ylioppilaselämästä Berliinissä, varsinkin siellä opiskelevista muukalaisista, matkoistaan Saksan muissakin kaupungeissa, museoista ja taidekokoelmista, teaattereista ja konserteista. Ja hän onnitteli Eevaa sinne pääsön johdosta.
— Sillä — sanoi hän — ulkomailla liikkuminen aukoo eteemme laajemmat näköalat, on kuin raittiit tuulahdukset siellä puhaltaisivat päällitsemme ja…
— ja ennen kaikkea — keskeytti Hanna Heittnan — avaa se silmämme näkemään kuinka kallis meille on kotimaamme, eikö niin, Armas? Minä tiedän erään opiskelevan nuoren miehen, jonka kesken töitään ja kesken kaikkea kauneutta piti päästä edes käväsemään kotimaassaan, kun ei tullut muuten toimeen.
Eikä Hanna Heitman malttanut olla hyväilemättä poikansa päivänpaahtamaa poskea.
— Juuri niin, äiti, — naurahti Armas — ja se nuori mies on tullut huomaamaan, ettei missään kuitenkaan ole niin hyvä kuin täällä ja että tämä on parhain maa auringon alla.
— Armas on ollut pitkällä pyöräretkellä — selitti Hanna Heitman — kiertänyt Savot ja Karjalat ja sanoo olleensa kuin seitsemännessä taivaassa. Sentähden on hän näin päivänpaahtama ja sentähden vasta nyt olemme teilläkin, vaikka hän jo huomenna taas lähtee jatkamaan opinnoitaan.
Eeva oli koko ajalla tuskin kuullut, mistä oli puhe. Hän oli tuijottanut Armaaseen kysyvin katsein. Hänestä oli vain niin ihmeellistä. Oliko hänessä sitten mitään erikoisempaa? — Ei hän ainakaan sitä keksinyt. Ei hän edes ollut erinomaisen kaunis, Väinö oli paljon kauniimpi. Jotain reipasta ja miellyttävää hänessä oli, mutta sitähän on kaikissa nuorissa ihmisissä.
Ja Selmassa hän oli saanut aikaan sellaisia ihmeitä!
— Mennään puutarhaan — ehdotti Alma Aarnio.
— Niin todellakin sanoi Armas — ilta onkin ihanimmillaan.