"Kyllä voi niin olla, kuin pastori selittää. Eihän meikäläinen ole niin oppinut! Mutta — sitä on kuitenkin vaikeata ajatella. Minun tähtenihän hän silloin sai kärsiä ja yhäti kärsiä niin paljon."
Vanha, lempeä pappi istui katsellen eteensä. Kaspar huomasi, että hänen katseensa oli kauas tähdättynä. Kauas omaan elämäänsä se ehkä katsoi… hyvään paikkaan, paikkaan, josta aurinko valaisi, hän varmaan katsoi — sillä hänen katseensa kävi niin valoisaksi ja kirkkaaksi… se muuttui kokonaan hymyksi.
Sitten hän sanoi: "Kaspar Zingler, jos jonakin päivänä saa tietää, että täytyy kärsiä — kaikkea sitä mitä ei itse ymmärrä ja missä ei huomaa tarkoitusta — että tulee itse uhratuksi, jotta toinen ihminen vapautuisi kivisydämestään ja saisi elävän sydämen rintaansa, tiedätkö mitä silloin tekee? Silloin ajattelee kaikkia kärsimyksiään — eikä voi koskaan kylliksi siunata niitä, kiittää niistä…"
Hän istui vielä hetkisen katsoen kauas omaan menneeseen elämäänsä.
Sitten hän kääntyi Kasparin puoleen ja lisäsi:
"Jos eräs nyt sanoo pienelle tytöllesi: kaikki se, mitä sinun täytyi kärsiä, kaikki se, mikä oli niin tuskallista, teki isällesi hyvää, sillä se teki hänet hyväksi — etkö silloin luule, että hän siitä ilostuu? Etkä sinä kai tahtoisi riistää häneltä hituistakaan hänen iloaan?"
Ei, sitä ei Kaspar Zingler tahtonut. Eipä hänellä sitten enää ollutkaan mitään sanottavaa! Vaikkakaan — sen hän tunsi itsessään — hyväksi häntä ei voinut sanoa…
Goldrainin Kathi.
Kun puhuttiin Goldrainin pyhästä Joosepista, tarkoitettiin tietysti hänen kuvaansa kirkossa — sivualttarin yläpuolella, jolla oli iso kultainen sädekehä pään ympärillä, lilja toisessa kädessä ja toisen käden kolme pitkää, valkoista sormea siunaten ojennettuina katsojaa kohti.
Mutta ei ollut ketään, joka ei samalla ajatellut pappia. Ei kirkkoherraa, lihavaa Andreas Beizingeriä, jolla oli punaisenturpeat kasvot ja nuuskasta tummenneet sieraimet, vaan apulaispappia, nuorta Joseph Wellner-herraa.
Ensimäisenä päivänä kylään tultuaan oli hän mennyt vanhan puolihullun Linan mökin ohitse ja oli paljastanut päänsä, sillä siinä oli vieressä tieristi. Ja vanhus, joka istui päätään ravistellen ja mumisten akkunan ääressä, oli huutanut: "Voi, voi — tuosta kulki ohitse pyhä Jooseppi, välkkyvine, sädehtivine, kirkkaine silmineen ja valkoisine sormineen!"