Muitten mielestä vanhus oli lausunut merkillisiä sanoja ja kaikki väittivät, että hekin olivat heti huomanneet kuinka uusi pappi oli yleensä pyhimyksen näköinen ja — nuoruudestaan huolimatta — etenkin pyhän Joosepin näköinen, hienopiirteisine, kalpeine kasvoineen, loistavine sinisine silmineen ja hiuksineen, jotka olivat niin vaaleat, että niissä oli enemmän loistoa kuin väriä.
Aikojen vieriessä, päivä päivältä hänen puhtaan elämänsä loistaessa heille, yhdistyi hänen olemuksensa heidän mielissään yhä enemmän suureen, puhtaaseen pyhimykseen, lempeään ja siveään Jooseppiin — josta lapset lukevat — häneen, jonka hänen pahat veljensä möivät.
Nuori pappi oli niin innokas toimessaan, että oli kuin olisi hän etsimällä etsinyt kaikkia rasituksia — niin henkisiä kuin ruumiillisia. Tuskin hän malttoi syödä ja nukkua — sanoi Marianna — vanha taloudenhoitajatar, joka oli ollut hänen imettäjänsä ja tahtoi seurata häntä kuolemaan saakka.
Pitäjän tiet olivat pitkät ja jyrkät, mutta pian ei ollut pientä mökkiäkään — vaikkapa se olisi piiloutunut kuinkakin syvälle rotkoon tai kiivennyt kuinkakin korkealle ikuista lunta kohti — missä hänen lempeä tervehdyksensä ei olisi kuulunut.
Kaikki ajattelivat niitä sanoja, jotka dekaani oli lausunut hänen vihkiäisissään. Hän oli kuvaillut katolisen papin sydäntä — jonka rakkauden täytyy olla niin vahva ja rikas, että sitä riittää koko sille suurelle perheelle, joka on hänen seurakuntansa: "Papilla tulee olla suuri sydän, joka voi olla kaikkena kaikille — äidinsydämenä pienokaisille, sairaille, avuttomille, lapsensydämenä vanhoille, yksinäisille ja ilottomille, veljen- ja sisarensydämenä niille, jotka elämän taistelussa tarvitsevat neuvoja ja tukea. Hänen täytyy uhrata sydämensä omat vaatimukset ja ilot voidakseen antaa sen lämpimänä ja osaaottavana kaikille muille."
He tunsivat että niin oli. Hän kohteli heitä kaikkia uhrautuvan sydämensä lämmöllä, joka sydän vain ajatteli toisten iloja ja murheita.
Sellaiseen kohteluun ei kirkkoherra ollut heitä totuttanut. Hän istui yhtä mielellään postitalon viinituvassa lyöden korttia postimestarin ja lääkärin seurassa, kuin kiipeili vuohipolkuja, käydäkseen seurakuntalaistensa luona. Hän ylisti myöskin vanhoja hyviä aikoja, jolloin saarnattiin vain silloin tällöin, milloin sattui; joka-sunnuntaiseen puolipäivämessuun kuuluva saarna oli hänen mielestään liiallinen ja rasittava. Siksipä apulaispappi saikin nousta useimpina kertoina vuodessa korkeaan, puuleikkauksin koristettuun saarnastuoliin.
Andreas Beizingerin pääsääntönä oli aina olla malttavainen. Hän sanoi usein nuorelle virkaveljelleen: "Jos olisin alottanut niinkuin te, Wellner, niin en olisi nyt tässä pyhässä ammatissa, vaan minut olisi viety kirkkomaahan monta vuotta sitten ja siitä ei olisi ollut kenellekään hyötyä! Meidän ei pidä kaikkien pyrkiä pyhimyksiksi. Kun pysyttelee maan tasalla, niin ei voi pudota kovin korkealta! Ja jossain kohdin meidän toki tulee antaa pyhimysten olla meitä edellä."
Kunnon mies ja hyväätarkoittava oli Andreas Beizinger-herra; siinä suhteessa ei kukaan voinut häntä moittia, ja aina hänellä oli pilapuhe varalla kun hänet tapasi. Mutta hengenmiehissäkin on eroa — se saatiin huomata nyt.
Kaikki pitäjäläiset iloitsivat uuden papin tulosta — mutta tuskin kukaan enemmän kuin Kassian Gamper. "Hän tulee miuulle juuri parahiksi", sanoi hän. "Jos joku voi vaikuttaa Kathiin, niin hän sen voi."