Kassian sai ensi kerran tuntea miltä tuntui olla voimattomana ankaruudestaan huolimatta. Sillä miten hän oli saava Kathin suostumaan?
Kiskoa hänet alttarin eteen ja vastata "tahdon" hänen puolestaan — ei käynyt päinsä. Lyödä häntä — sen hän ehkä olisi mielellään tehnyt, mutta Perkmann ei sellaisesta tahtonut kuullakaan.
"Hyvällä hänen pitää tulla", sanoi hän, "muuten ei siitä koidu hyvää."
Mutta sovinnolla yrittäminen silloin kun saattoi käyttää valtaansa, ei voinut juolahtaa Kassianille mieleenkään. Hän oli kyllä saava hänet myöntymään, ajatteli hän. Ja niin hän käski, uhkasi, ei puhunut hänelle sanaakaan moneen päivään ja teki elämän kotona niin epämieluiseksi kuin mahdollista. Mutta tyttö ei alistunut. Ei siksi, että hän olisi mieluummin nainut jonkun toisen kuin Perkmannin, vaan siksi että hän Perkmannia ei tahtonut.
— Juuri niihin aikoihin tuli uusi pappi kylään, ja kohta hänet nähdessään juolahti salaman tavoin Kassian Gamperin mieleen, että pappi oli se auttaja, jonka pyhä Jooseppi oli hänen luokseen lähettänyt saattaakseen isällisen arvovallan kunniaansa.
Hän odotti kärsimättömästi, että hurskas mies kävisi hänen luonaan, mutta pappi kävi ensiksi sairaitten, köyhien ja kurjien luona. Kassian harmitteli jonkun aikaa sitä, miten paljon hyvää pappi sai aikaan muissa kodeissa. Sitten hän teki äkkipäätöksen ja meni itse papin luokse.
Hän kertoi, että hänellä, häpeä kyllä, oli kotonaan uppiniskainen ja tottelematon tyttölapsi, joka ajoi pois luotaan oman onnensa ja tahtoi saattaa isänsä harmaat hapset murheella hautaan. Eikö pastori tahtoisi tulla heillä käymään saattaakseen tytön järkiinsä? Nuori pappi näytti vähän epäröivältä — ikäänkuin häntä olisi enemmän miellyttänyt toisenlainen pyyntö, mutta lupasi kuitenkin tulla seuraavana päivänä.
Kiitoksia vain, sanoi Kathi tädilleen, hän ei tahtonut että vieläkin yksi tulisi toitottamaan hänelle korvat täyteen vanhaa Perkmannia. Ja kun pappi seuraavana päivänä saapui, oli hän pujahtanut tiehensä.
Mutta eräänä kauniina päivänä maaliskuun lopulla auringonlaskun aikaan Kathin seisoessa pöydän luona talon edustalla ja lauleskellen kiillotellessa kupariastioita kulki pappi ohitse ja pysähtyi.
Mailleen menevän auringon säteet lankesivat punaisille kupariastioille heijastuen niistä liekkeinä tytön kaulalle ja poskille. Hänen sametinpehmeissä silmissäänkin loisti tuo heijastus, ja ruskeat hiukset säkenöivät hänen otsansa ympärillä.