Pappi oli hyvin nuoren ja hennon näköinen puhuessaan järeätekoiselle harmaahiuksiselle miehelle. Hän tunsi sen itsekin ja se teki hänet hieman epävarmaksi.
Kassian ajatteli että olisi voinut olla hakematta pappia, sillä hänen neuvonsahan eivät olleet minkään arvoiset. Hän itse tiesi paremmin miten naisväkeä oli kohdeltava.
Mutta hänen tullessaan tupaan kävi Kahti äkkiä hänen kaulaansa ja suuteli häntä, ja olihan silloin ihan luonnollista, että hän silitteli hänen ruskeita palmikoitaan — jotka tietysti olivat irtaantuneet ja valahtaneet selälle hänen puhdistaessaan kupariastioita. Ne eivät sitten koskaan voineet pysyä paikoillaan! Ne olivat niin painavat! Hän punnitsi niitä kädessään, niinkuin hänen tapansa oli joka kerta kun hän tunsi itsensä tästä tukasta ylpeäksi, ja tyttö kysyi, niinkuin hänen tapansa oli, hymyilevin silmin: "Tahdotko myydä ne?"
Hän vastasi tapansa mukaan: "Kyllä — sillä sinä olet pannut niihin kultaa. Oikein näkee kuinka se kimmeltää auringonvalossa."
Ja tyttö sanoi: "Minähän olenkin Goldrainin Kathi, ja Goldrainissa on kultaa." Ja sitten he molemmat nauroivat…
Hetki senjälkeen alkoi täti laittaa illallispöytää, ja Kathi auttoi häntä, reippaana ja avuliaana.
* * * * *
Pappi oli joka tapauksessa merkillinen! Kassian oli tehnyt oikein valitessaan hänet auttajakseen. Hänen käyntinsä jälkeen oli Kathi muuttunut vielä lempeämmaksi ja sävyisemmäksi kuin mitä hän oli ollut pienenä tyttönä.
Viikon kuluttua sanoi Kassian nuorelle papille, että hän nyt aikoi puhua järkisanan tytön kanssa Perkmannista — sillä nyt hän oli yhtä taipuisa käsitellä kuin tuore voi.
Mutta pappi nosti kieltävästi kätensä häntä kohden. "Ei, Gamper, ei, on liian aikaista! Hän ei vielä ole oppinut, että kuuliaisuus on iloa. Hän luulee että se on pakkoon taipumista — ja siihen hän ei suostu — — Sydäntä ei voi pakoittaa mihinkään — se pitää voittaa. Teidän tulee antaa hänelle aikaa."