"Niin — kyllähän hän on mukautunut", sanoi täti. "Mutta onpa hän tarvinnutkin pitkiä aikoja siihen. Nyt sanon, niinkuin pastori sanoi veljelleni — ja minkä hän kertoi tytölle — että nyt tulee pitää huolta siitä, että hän mitä pikimmin joutuu naimisiin! Hänessä on herännyt toinen mieli — kaikkien papin hyvien sanojen ja kehoituksien vaikutuksesta. Mutta kukaan ei tiedä miten kauan se pysyy."
Pappi silitti valkoisella kädellään kissaa. Se oli hypännyt hänen syliinsä, johon se oli asettunut levolle, kehräten silmät ummessa.
"Onko hän levollinen ja iloinen valmistuessaan häihin?" kysyi hän.
"Kyllä, rauhallinen hän on. Oikein tyytyväinen hän kai ei vielä ole.
Mutta ehkä hän siksi muuttuu."
Hän seisoi silittäen esiliinaansa, ikäänkuin ajatellen jotain mitä hän olisi halunnut saada sanotuksi. Sitten hän rohkaisi mielensä:
"Jospa minä olisin saanut määrätä — mutta veljenihän on niin ankara — olisin ennemmin valinnut toisen, nuoremman ja kauniimman miehen hänelle kuin Perkmannin. Hän on nyt käynyt täällä monta kertaa senjälkeen kun asiat järjestyivät — ja kun näkee heidät yhdessä morsiusparina, ja hän pitää (hän aikoi sanoa 'kättänsä hänen vyötäisillään', mutta kunnioituksesta pappia kohtaan muutti hän sen 'häntä kädestä'), niin huomaa miten huonosti he sopisivat yhteen! Vaikka ehkä on hupsua ajatella niin."
Hän katsahti sivulta pappiin, mutta tämä ei virkkanut mitään. Hän istui ihan tyynenä Kathin tuolilla ja nojasi vaaleaa päätään ruskeaan seinään niin että hänen hienopiirteiset kasvonsa näyttivät kyvin kalpeilta tummaa taustaa vasten.
"Olen niin kiintynyt tyttöön" — täti tuli rohkeammaksi ja puhui suunsa puhtaaksi — "ja hän on tänään saanut minut ihan hellälle sydämelle. Vähän jälkeen päivällisten saapui tänne joukko italialaisia soittoniekkoja — pappikin on ehkä nähnyt ne — ja hän on aina pienestä asti ollut sellainen, ettei hän voinut pysytellä sisällä heidän soittaessaan… hän tahtoi aina lähteä ulos tanssimaan tielle niin että palmikot huiskuivat. Ja suureksi tultuaan liikkuivat hänen jalkansa kuin rumpupalikat, ja hän nyökytteli päätään ja nauroi ja lauloi heille. — Mutta tänään purskahti hän haikeaan itkuun, niin pian kuin ne alkoivat. Sitten hän sanoo: Täti — niin sanoo hän — en voi ajatellakaan miten olen voinut tanssia ennen! On kummallista — sanoo hän — että olen voinut olla niin iloinen! — Hänen silmänsä olivat punaiset itkusta; ne olivat ihan kauhean näköiset hänen viedessään ulos soittajille viiniä ja leipää. Yhdellä heistä — eräällä hyvin nuorella, jolla oli villi tukka — oli sangen murheellinen katsanto. Hänen viereensä hän istuutuu ja kysyy häneltä mikä häntä painaa. Ja hän sanoo, että koko hänen ilonsa on kuollut. — Ja soittoniekkojen jatkaessa matkaansa Schlandersiin päin, seisoi hän katsellen heidän jälkeensä ja heilutti huiviansa. Sitten hän sanoo: Täti — sanoo hän — minä katselen hänen jälkeensä, sillä koko hänen ilonsa on kuollut ja hän on kuitenkin niin nuori! — Hän yhä vain huiskutti huiskuttamistaan, kunnes se minusta oli ihan naurettavaa ja minä käskin häntä lopettamaan. Täti — sanoo hän — hänelle minä huiskutan — sillä me olemme kuin saman äidin lapsia! — Siinähän ei ollut järkeä, mutta ymmärsin kuitenkin mitä hän tarkoitti. Oli kuin hän olisi ajatellut, että hänen itsensä laita on samalla tavoin" — täti pyyhki silmiään esiliinansa kulmalla. — "Mutta kunhan hän nyt joutuu naimisiin, niin silloin kai kaikki muuttuu parhaaksi — kaikki käy hyvin."
Pappi istui silittäen kissan selkää. Kesti kotvan ennenkuin hän puhui.
"Perkmann tulee olemaan hyvä hänelle", sanoi hän sitten. "Tapasin hänet eräänä päivänä Laasissa — olin siellä papin luona — ja puhuin kauan hänelle. Hän sanoi tahtovansa kantaa häntä käsillään… Tytöllä on pehmeä sydän — ja hän on vielä lapsi… sen sanoin hänelle. Uppiniskaisuus on hänessä vain pinnalla. Sen läpi pääsee helposti. Hän varmaan hellästi kiintyy siihen, joka on hänelle hyvä."