Ainoastaan Marteller-Gletscherin huippua valaisi vielä auringon loisto. Ja äkkiä levisi sille liekehtivä ruskotus — se oli kuin kuumaa verta, jonka nopeasti tykkivä sydän nostaa ihmisen poskille.
Oli kuin aurinko nyt, jolloin ei yksikään silmä laaksossa sitä nähnyt, nyt, jolloin se tapasi vain yhden ainoan, olisi antanut syvimmän hehkunsa levitä vaikoiselle gletscherille — —
Kaukaisista pienistä kappeleista ylt'ympäri kukkuloilla alkoivat heleät kellonäänet soida hiljaisuudessa — niinkuin hurskaat, vilpittömät lastenäänet, jotka toivottivat toisilleen hyvää yötä. — —
Ei ollut mahdollista pysytellä huoneessa — kaukana kaikesta tästä loistavasta rauhasta!
Se kutsui, iltarusko, kohtaukseen — siihen salaiseen, hiljaiseen kohtaukseen, jota ihminen voi viettää itsensä kanssa — —
Sillä oli kuin ne pehmeät kädet, jotka hyväilivät kasvoja, myöskin aukaisisivat oven jokaiseen sieluun. Kaikki aukeni siellä niin tunteellisen syväksi, niin rauhallisen kirkkaaksi — kuin jalostunut tuska.
Ja tuosta kirkkaasta syvyydestä sielu kohosi ylös vavahtelevassa kaipuussa — sielu, joka yksinäisenä, hiljaisena ja ylevänä hetkenä voi sulkeutua suureen hartauteen — nousta korkealle pyhäkköä kohti, unohtaen maan — tähtien korkeuksia kohti…
Mutta tällainen juhlallinen, eloa täynnä oleva hetki voi muuttua kohtalokkaaksi niinkuin kaikki parhain elämässä. Sillä ruumis maan mullasta on heikko perustus ikävöivälle sielulle. — —
* * * * *
Erään vuoripolun kohdalla isojen varjokasten kastanjain latvojen alla on hieno ja valoisa nurmikko, joka sametin pehmeänä mattona pistäytyy kallionseinämien väliin, joista karhunvatukkaköynnökset, vuohensilmät ja vanamot villinä ja tuoksuvana rykelmänä kumartuvat sitä kohden.