Nurmella ihan polun vieressä istui sinertävässä hämärässä ihminen — ikäänkuin äkillinen ylivoimainen tuskantunne olisi pysähdyttänyt hänet keskellä vaellusta ja sortanut painollaan maahan.
Kaksi pitkää palmikkoa oli solunut rinnalle — ikäänkuin olisivat irtaantuneet pään vaipuessa käsiin — ja joukko kukkia, joita hän oli kantanut, levisivät kirjavana sekasortona hänen sylistään pitkälle ruohikkoon. Niiden joukossa oli valkoisia alppiruusujakin.
Mutta sen, joka löytää vuorilta valkoisia alppiruusuja — mikä ylen harvoin tapahtuu — tulee olla varuillaan! Sillä ne ovat vuorenhaltian sanomia hänen sanomattomista tuskistaan ja ikävästään — ja se, joka on poiminut valkoisia alppiruusuja, on ojentanut kätensä hänelle — —
Vuorenhaltia voi saapua tietämättä. On kuin takana kulkisi kuunteleva korva, vakoova silmä… Ja hän voi pukeutua mihin muotoon ikinä haluaa, niin että luulee häntä joksikin, jonka hyvin tuntee — voi, sangen hyvin! — ja vasta jälestäpäin ymmärtää tuskalla ja suurella kauhistuksella, että siinä on ollut noidanilveitä. — —
Hän istui ihan liikkumattomana — päätään nostamatta — ja kuitenkaan hänellä ei ollut rauhaa. Pikemminkin näytti kuin illan viileä rauha olisi kimmahtanut takaisin hänen ohimojensa tuskallisesta tykinnästä, hänen sielunsa kalvavasta levottomuudesta — ikäänkuin hän yksin olisi hyljättynä, rauhasta ulos suljettuna… koditonna, eksyneenä — keskellä hiljaisuutta ja kauneutta, täynnä hellittämätöntä murhemieltä, jolle ei missään voinut löytää rauhaa — —
Askeleita kuului polulta — ne lähenivät lähenemistään…
Ne pysähtyivät siihen, missä hän istui.
Hän ei sitä huomannut.
Ääni puhui hänelle — pehmeästi kuin hämärä… epäröiden, uneksivan hiljaa…
Hän ei sitä kuullut.