Hän oli kuin kodittomaan tuskaansa heitettynä, kuin suljettuna siihen lukkojen taa — kaukana kaikista muista —
Silloin hän heräsi hiuksiensa värähdykseen… Käsi oli laskeutunut hänen kumartuneelle päälleen.
Ja tämän käden vavahdus jatkui hänen sisimpään sydämensä pohjaan hänen nostaessaan itkettyneet kaivonsa ylös…
Kuului parahdus — neuvoton ja valittava kuin lapsen, joka huomaa olevansa keksitty, ilmisaatu — auttamattomasti ilmisaatu — — Ja hän hypähti pystyyn paetakseen.
Mutta käsi, joka tarttui hänen tykkivään ranteeseensa — niin suojelevan lempeästi, niin rukoilevan pehmeästi — esti hänet pakenemasta.
Hän taisteli hetkisen raskaasti hengittävin rinnoin päästäkseen irti — piiloutuakseen kauaksi, kauaksi kaikkine ajatuksineen, joita ei edes saanut aavistaa, ei saanut olla — —
Silloin hänen katseensa kohtasi kaksi silmää, jotka pidättivät häntä — vielä suuremmassa määrin rukoilevan pehmeää, vielä vastustamattomammin puoleensa vetävää — voi, paljoa enemmän tuskallisen lempeää kuin käsi! Kaksi silmää, jotka katsoivat häneen… kuin kirkkaan veden läpi aina pohjaan saakka — jotka tunsivat kaiken mikä siellä taisteli ja kärsi, ymmärsivät sen täydellisesti, sillä —
Oi, ei, ei, se ei ollut mahdollista — mutta niin oli kuitenkin! Hän ei yksin kärsinyt siitä, mikä oli murtaa hänen sydämensä. Oli toinenkin — rakastettu toinen — joka tahtoi ottaa kaiken, sillä — oi, niin, niin! Hän tunsi itse samoin kuin hänkin! Hän kärsi itse hänen tuskaansa — ja ikävöi hänen ikäväänsä…
Ja voihkaisten — missä voihkaisussa hänen sydämensä sanattomin riemu ja suurin tuska, koko hänen arka hellyydentarpeensa tuli toista vastaan kuin vapiseva, kotiinsa haluava lintu — heittäytyi hän ruohikkoon.
Hänen päänsä pitkine, irtaantuneine palmikkoineen hervahti nyyhkyttäen toisen syliin. Hänen yhteenpuristetut kätensä ojentuivat toisen sydäntä kohden…