Ja kaksi kättä, ainoat maanpäällä, jotka saattoivat kietoa syliinsä kaiken hänen tuskansa, painautuivat yhä kiinteämmästi — kuin sanomattoman hellyyden suoja — sen ympärille ja hänen ympärilleen… sulkivat hänet elämään ja lepoon… maailmaan, joka oli viihdyttävää, käsittämätöntä, nimetöntä riemua.
— Marteller-Gletscher hehkui syvemmässä punassa — sitte oli äkkiä kuin se olisi vetänyt hämärän hunnun laaksosta hehkuvan poskensa peitteeksi ja piiloittanut rakkautensa valkoisen vaipan taa…
— Kuu nousi taivaalle ja valoi väreilevää hopeata yli kaikkien niityn sumujen.
Kapea ja selkeä, sinertävän valkoinen valo tunkeutui rotkon leveitten kastanjanlatvojen ja tummien kuusien lomitse… Se liukui suuren ristiinnaulitun kuvan ylitse, joka oli pystytetty vuoripolun viereen.
Puukuvan kohotetuissa, orjantappuralla kruunatuissa kasvoissa kuvastui liukuvassa, valkoisessa kuunvalossa sanomattoman säälivä tuskanilme — — —
* * * * *
Eräänä päivänä elokuun lopulla saapui Kassian Gamper pastori Joseph
Wellnerin luo.
"Onpa hyvä, että hän taas on täällä", ajatteli Kassian pyytäessään
Mariannea kysymään saisiko hän hiukan kahdenkesken puhutella pastoria.
Nuori pappi oli ollut jonkun aikaa sairaana rasittumisesta, senjälkeen hän oli matkustanut pois äkkiä kutsuttuna isänsä kuolinvuoteelle.
Sisään tultuaan ei Kassian näyttänyt voivan alottaa puhettaan. Hän istui tuolin reunalla ja pyöritteli korkeata hattuaan hikisten sormiensa välissä…