Pappi antoi hänen koota ajatuksiaan. Hän istui ihan liikkumattomana.
Vihdoin oli kuin Kassian olisi nielaissut jotain, ja sitten hän sanoi nopeasti ja käheällä äänellä: "En tule puhumaan häistä, Jumala paratkoon" — —
Taas syntyi kuolemanhiljaisuus. Pappi istui yhtä liikkumattomana kuin pyhä Jooseppi komerossaan kirjoituspöydän yläpuolella.
Sitten sanoi Kassian äkkiä: "Kathini on joutunut häpeään ja onnettomuuteen."
Hän katseli permantoon. Oli liian vaikeata katsahtaa ylös ja kohdata hurskaan herran hämmästys, niin, hänen syvä vihansa. Mutta koska se nyt oli sanottu, jatkoi hän kertomustaan nopeasti, sysäyksittäin, soinnuttomasti — melkein kuin olisi hän lukenut sanat pimennosta.
Hän kertoi miten tyttö viimeisenä parina kuukautena oli ollut niin kummallinen. Hän oli kyllä mukautuva ja nöyrä, mutta aina hänen silmänsä olivat punaiset itkusta, ja hän saattoi katsoa silmät niin kauhuissaan, kun hänelle puhui. Etenkin kun Perkmann oli siellä oli hän vieläkin arempi kuin muuten. Mutta ei siitä sen enempää ajateltu — olihan muutakin tekemistä!
Sitten hän oli edellisenä yönä kuullut kolinaa ovelta ja ihmetellyt mikä siellä oli. Hän oli pukenut hiukan vaatteita ylleen ja kiiruhtanut ulos. Ovi oli avoinna — ja kuunvalossa oli hän nähnyt Kathin menevän melkein riisuutuneena niittyjen yli jokea kohden. Hän luuli hänen kulkevan unissaan ja oli juossut hänen jälkeensä.
Joella tyttö pysähtyi kädet silmillään ja huojutti päätään edestakaisin. Sitten hän ojensi kätensä eteenpäin, heitti päänsä taapäin, niin että pitkät palmikot huiskahtivat Kassianin kasvoihin — ja aikoi, kuten hänestä näytti, heittäytyä veteen.
Pappi peitti kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin häntä olisi pyörryttänyt.
"Voi — että pitää olla isä ja kertoa sellaista omasta lapsestaan" — Kassian huudahti äkkiä, mutta sitten hänen äänensä murtui… Ja hän alotti uudelleen, hiljaa ja soinnuttomasti.