"Hän ei vielä sitä tiedä. Voinhan pakottaa hänet muassani sinne ylös. Mutta pelkään näkeväni hänen silmistään, että hän juoksee takaisin laaksoon jo ensimaisena yönä. Jos pastori tulisi mukaani kotiin ja selittäisi hänelle, niin että hän lähtisi sinne mielisuosiolla — — Ei kai ole väärin saada hänet siihen suostumaan", lisäsi hän nopeasi, kun nuori pappi pudisti päätään.
"Ei, ei", sanoi pappi, "mutta — se olisi hänelle niin kiusallista.
Siitä tulee häntä säästää."
Ilta-auringon säteet lankesivat akkunasta hänen kalpeille kasvoilleen. Sairautensa jälkeen, joka kuitenkin oli ollut niin lyhyt, näytti hän usein kärsineeltä.
"Muilla ei ole oikeutta koettaa saada häntä siihen suostumaan — eikä valtaakaan. Ainoastaan sillä paikalla, jossa minä — en ole kelvollinen olemaan, mutta jossa minä en puhu, jossa vain olen toisen sijasta, siellä odotan häntä — sinne kai hän kuitenkin pian ikävöi. Sanokaa hänelle, että siellä minä häntä odotan."
Eräänä lauantai-iltana hämärissä meni Kathi ripille. Täti oli hänen muassaan. Kun he saapuivat lähelle, pisti Kathi kätensä tätinsä käteen ja kulki kuin pieni arka tyttö.
Täti jäi puolipimeään kirkkoon Kathin ollessa rippituolissa. Ja täti rukoili ettei hurskas mies sentään olisi liian ankara hänelle. Voi, pyhä Maria! heidän suvussaan oli sellainen ennenkuulumatonta, ja melkein ennenkuulumatonta se oli koko Goldrainissakin — mutta hän oli kuitenkin kuin lapsi!
Kathin saapuessa kotiin istuutui hän heti isänsä viereen ja kysyi:
"Mihin aijot lähettää minut?"
Hän vastasi mahdollisimman lyhyesti, että hän saisi lähteä piiaksi
Martha-tädin luo eikä saisi koskaan seurata muita laaksoon.
Täti alkoi heti nyyhkyttää ja nosti esiliinan silmilleen, mutta Kathi myöntyi vain kaikkeen.
"Jos sanot minulle sen, minkä kyllä tiedät — niin otan sinut kotiin taas."