"Silloin jään sinne kuolemaani saakka."
— Parin päivän kuluttua oli hän valmis heittämään jäähyväiset. Peterin piti tulla noutamaan häntä. Viimeisenä iltana tuli Kassian Gamper hämärissä suureen tupaan, jossa hänen vanha sisarensa istui neulomassa. Hänestä näyttivät Kathin pitkät palmikot valuvan pöydän yli… Istuiko hän penkillä akkunan ääressä pää pöytää vasten painautueena?
Hänen sydämensä heltyi äkkiä ja hän nosti toisen palmikon käteensä — ikäänkuin punnitakseen sitä. Silloin hän kyllä ymmärsi — paremmin kuin jos hän olisi puhunut…
Mutta palmikko ei ollutkaan kiintonainen — se seurasi kättä…
Hän päästi sen kauhistuen, ja silloin tuntui kuin olisi se muuttunut eläväksi: se liukui alas omasta painostaan ja veti toisen muassaan pöydän reunan yli, alas permannolle hiljaisella, kumealla äänellä, joka saattoi kylmät väreet käymään hänen selässään.
Hän osoitti sormellaan permantoon, jossa pitkät palmikot olivat toisiinsa kietoutuneina.
"Mitä tämä on?" kysyi hän käheästi.
Täti pyyhkäsi silmiään, kokosi palmikot permannolta ja pani ne pöydälle.
"Hän leikkasi ne juuri poikki minun isoilla saksillani. Sitten meni hän levolle — hän oli niin väsynyt. Siinä lepää Goldrainin Kathi — sanoi hän, kun ne putosivat hänen päästään. On kuin ne voisivat olla minä itse! Niiden tulee jäädä tänne, täti, sillä minä en tule enää koskaan tänne. — Sitten hän pyysi, että ne pantaisiin pyhän Joosepin alttarille. — Sillä minullahan ei ole mitään muuta, täti, sanoo hän. Minä kysyin häneltä: siksikö sen teet, että hän sinua lempeästi katselisi? Ja hän vastasi: minuako, minua! Oi, ei — mitäpä minusta! — Niin, välistähän hän on hiukan masennuksissaan, sillä onhan selvää, että hän on antanut parhaimman mikä hänellä on, sillä lepyttääkseen suurta pyhimystä — — Tai ehkä se on katumuksenteko, jonka hän on itselleen määrännyt."
Kassian katseli pelonsekaisin ilmein paksuja, poikkileikattuja palmikoita — —