"Hän on sellaisen näköinen, jonka sydämen toivo on toteutunut", sanoi itkevä Marianne. Hän oli valvonut yön kuolleen luona parin seurakunnan miehen kanssa ja tahtoi olla siinä koko päivän, niin kauan kun hän jaksoi pysyä pystyssä. Keskiyön tienoilla tuli sitten pari luostariveljeä suorittamaan kuolinvalvomisen. Ja sen huoneen ovea pieneen puutarhaan ei lukittaisikaan koko yönä. Hän rakasti pienten kappelien öistä valoa; nyt tuli valon loistaa hänen omasta huoneestaan, ja jos matkustavainen kulki ohitse ja katsoi sisään, kohtasivat häntä hiljaiset, valoisat kasvot, jotka ikäänkuin toivottaisivat "Jumalan rauhaa."
Kaikki toivat parasta mitä tiesivät. Toiset toivat tuoreita kukkia, toiset suuria helmiseppeleitä, muutamat ruukkukasvinsa akkunoiltaan, punaisia neilikoita ja pelargonioita, jotka he asettivat hänen huoneeseensa. Toisilla oli vahakynttilöitä, toiset ripottelivat oksia ja lehtiä.
— Kassian Gamperilla kulki täti paremmassa puvussaan leikellen kukkia kaikista ruukkukasveista. Hän menisi Peterin kanssa, joka sen jälkeen taas aikoi lähteä vuorille. Vanhukset eivät voineet olla niin kauan ilman häntä. Hän oli puhunut hiukan Kassianin kanssa, joka suostui kaikkiin hänen toivomuksiinsa — ja istuessaan katsoi järkähtämättä hänen ohitseen kauas etäisyyteen — eikä hän voinut odottaa saavansa tavata Kathia, koska hän yhä nukkui.
"Ei, hän on juuri herännyt", sanoi täti, jonka poskia pitkin valuivat kyyneleet, "mutta luulen olevan parasta, ettet mene hänen luokseen. Hän nukkui niin rauhallisesti käsi pään ympäri taivutettuna… Mutta sitten luulen hänen heränneen kirkon kellojen soitosta. Hän makaa silmät raollaan kuin sellainen, joka ei tahdo ajatella, vaan on vain iloinen — niinkuin lapsi jouluaamuna. — Onko pyhä, täti? kysyi hän. — Ei, sanon minä, etkö voi kuulla, että joku on kuollut! — Hän kohoutuu vuoteessaan ja hänen silmänsä sumenevat. — Kuka? kysyy hän. Ja minä sanon: eräs, josta kaikki olemme pitäneet! Silloin hän katselee minua kuin se, joka rukoilee elämänsä puolesta. — Ei, ei isä, sanon minä, vaikka hänkin oli lähellä kuolemaa; vaan pappi, joka soitti vanhan Matthiaksen puolesta, ja häneen löi salama. Isä löysi hänet sieltä. — Sitten hän laskeutuu makuulleen ja kääntyy seinäänpäin. Luulen, että hänen tulee olla ihan yksinään. Pastori neuvoi häntä niin kauniisti aikoinaan. Ja nyt kaikki herää hänessä uudelleen — se voi olla kylliksi vaikeata hänelle, pikku-raukalle!"
— Kun täti saapui kotiin taas tunnin kuluttua, istuutui hän Kathin luokse, joka yhä makasi kasvot seinäänpäin, ja alkoi ihan hiljaa kertoa hänelle miten kaunista siellä oli ollut ja miten kaikki olivat tuoneet, mikä mitäkin muassaan tehdäkseen kaiken hänen ympärillään juhlalliseksi. Kirkkoherra oli itse lukenut kuolinrukoukset — itku kurkussa… Eikö Kathi tahtonut nousta ja lähteä sinne? Hän oli näöltään kuin pyhimys!
Mutta Kathi vain viittasi kädellään kieltävästi ja jäi makaamaan tahtomatta syödä tai juoda.
Silloin kysyi läti Kassianilta, eikö hän tahtonut lähteä sinne? Mutta hänhän oli siellä eilen illalla, vastasi hän. Oli mukana kantamassa hänet kotiin — — Ja hänen kyllä tuli pysyä levossa tänään, sillä joka hetki hän tunsi pyörrytystä.
* * * * *
Mutta kun kaikki talossa olivat menneet levolle, alkoi Kassian Gamper kävellä edestakaisin niinkuin viime yönäkin — ei huoneessaan, vaan käytävässä ulko-oven ja yläkertaan vieväin portaitten välissä. Hän kulki edestakaisin kädet selkänsä takana pienen lampun valossa, joka riippui katossa — hänen ajatuksiensa liikkuessa vain yhdessä asiassa.
"Ennen keskiyötä, mutta myöhään, kun kaikki on hiljaista. Saamme nyt nähdä — —"