Hän oli varma, ihan varma siitä. Nyt tulisi suuri tilinteko.
Viimeisinä kahtenakymmenenäneljänä tuntina, jotka olivat olleet pitkät kuin vuodet, oli hän yhä uudestaan ajatellut sitä mitä hän tunsi, kun kuolema oli tarttunut häneen — ja hän kyllä tiesi, että suurimman tilinteon pitää ihminen itsensä kanssa. Ainoastaan siinä voi hän oikein tuomita syyllisen.
Mutta tässähän hänellä oli isän-oikeus — niin, isän velvollisuus. Ja oikeuden tulee vallita. Siitä ei kukaan saa uskaltaa poiketa. Sen tulee vallita.
Kirkontornin kello löi yksitoista, raskaasti ja voimakkaasti — niin kuin se olisi myöntänyt sen oikeaksi.
Niin, sen tornin kello — — sekin voisi kertoa oikeuden voimasta. — —
Syntyi taas yöllinen hiljaisuus.
Sitten aukaistiin ylhäällä ovi — ihan hiljaa. Kassian pysähtyi ja asettui portaitten varjoon.
Portaita alas kulkivat hiipivät askeleet. Porras narahti — ja ne pysähtyivät.
Hän ihmetteli että niin pieni kolina saattoi pelästyttää kulkijaa ja hänen sydämensä takoi, takoi aivan kuuluvasti.
Askeleet hiipivät eteenpäin — saapuivat käytävään… ja silloin — seisoi hän siinä.