Huusiko hän? Oliko joku huutanut? Ei, ei ainakaan hän! — Sillä hän vain seisoi — niinkuin lapsi, joka tietää ettei se voi puolustautua, liikkumattomana, kietoutuneena suureen, mustaan huiviin, joka oli heitetty pään ylt ja jota hän piti tiukasti ympärilleen käärittynä. Hän seisoi niin liikkumattomana, että silmäluomet, jotka raskaasti olivat painuneet silmien yli, keltaisenvalkoisina ja vähäsen turvonneina, näyttivät kuin vahaan leikatuilta.
Miksei hän mitään puhunut? Hän olisi voinut puhua — sanoa jotain, joka selittäisi kaiken… Sitä kai ei ollut niin vaikea keksiä! Miksi hän seisoi vain kuin lapsi, joka ei voi puolustautua. Silloin piti Kassianin puhua — hänenhän täytyi…
Mutta hänen tuli alottaa varovasti… muuten salpaisi hänen henkensä se suuri sana, joka nyt oli sanottava.
"Oletko se sinä? Sinäkö siinä olet, Kathi?" Hänen täytyi keskeyttää kunnes sydän hiukan rauhoittuisi.
"Ja tahdot lähteä ulos, niinkö? — — sillä — olet ajatellut että voisit mennä sinne?"
Hänen huulensa liikkuivat kuiskaten myöntäväsi — kuulumattomasti.
"Ajattelit heti, että sinäkin tahdot mennä — niikuin kaikki muutkin."
Taas kuulumaton myönnytys.
"Mutta — kun kuulit, miten kaikki sinne kokoontuivat — tuntui sinusta niin oudolta tavata heitä kaikkia yhdellä kertaa — — Eikö totta? Nyt — kun olet ollut niin kauan poissa! Silloin odotit iltaa — ja tiesit, ettei siellä ollut enää ketään."
Hänen huulensa liikkuivat taas myönnytykseksi: