"Mutta nyt tahdot sinäkin mennä? Sehän on ihan luonnollista!"
Mitä tämä olikaan? Eikö hän sanonut kaikkea mitä toinen olisi voinut, mitä hänen olisi pitänyt keksiä sanoakseen! Mitä tämä olikaan? Tahtoiko hän ensin rauhoittaa häntä — ja sitten vasta sanoa sanottavansa?
Äkkiä hänen kasvonsa kalpenivat. Hänen katseensa oli kohdannut paikan, jossa hän piteli käsiään — huivin alla.
"Hän vie ne muassaan", ajatteli hän, "hän vie ne todellakin muassaan! Hän pitää niitä käsissään — hän tahtoo panna ne sinne, jotta ne pantaisiin mukaan — — ei, ei"…
Raskaana ja suurena laskeutui hänen kätensä tytön kädelle, työnsi huivin syrjään — ja veti esiin pitkät, kokoonkäärityt palmikot, jotka olivat hänen käsissään.
Ei, hän ei huutanut… mutta silmäluomet kohoutuivat, tuskallisesti väristen — ja hänen silmänsä kohtasivat hänen silmänsä, silmät jotka olivat kuin Aloisian…
Hän tarttui raskaisiin palmikkoihin, punnitsi — — niitä tahtomattaan samalla kädellään — vanhan tapansa mukaan.
Mutta siinä liikkeessä oli jotain, joka kääntyi häntä itseään vastaan — tarttui hänen sydämeensä…
"No niin — — olet myös kuullut, miten kaikki sydämensä kiitollisuudesta ovat vieneet yksi yhtä ja toinen taas toista muassaan sinne… parasta mitä saattoivat ajatella… Niin et sinäkään tahtonut mennä tyhjin käsin? Sinäkin tahdoit — koko sydämestäsi — — Ja niin sinä otit — sillä sinullahan ei ole muuta, Kathi"…
"Ei, minulla ei ole muuta."