Semmoisia hyötymaita, joista maanviljelys ja karjanhoito kostuisivat, ei tämän suuren kylän piirissä ole paljoa, siellä täällä vain joku niitty järvien tai jokien rannoilla. Vainiot ovat kaikki kylän aukealla ja niin vähäiset, niin monen kesken jaettu, ettei niitten tuotteilla suinkaan vuotta elettäisi, ellei olisi ansiota muualta. Kaupalla Uhut enimmäkseen elääkin, sen miehet kiertelevät laajalti Suomessa, harva se maan kolkka, jossa heillä ei olisi puoteja tai laukunkantajia. Maanviljelyksen ja karjanhoidon ohella on varsinkin kalastus tärkeä elinkeino. Onneksi on kylällä niin laaja ja kalainen järvi kuin Keski-Kuittijärvi ääressään. Nuotalla ja kaikenlaisilla silmäpyydyksillä enimmät saaliit saadaan, mutta niiden ohella pyydetään myös siimoilla ja koukuilla. Milloin vain on sovelias ilma, näkeekin kylän lähettyvillä nuottamiehiä, venekuntia kymmenittäin. Talvella viedään nuotat kauas salolle ja kalastellaan niissä järvissä, joita on Uhtuen sydänmailla joka puolella. Nuotat ovat laajat ja hyvät, kalastamisen taito kehittynyt, ja niinpä voidaankin pienempi sydänmaanjärvi yhdellä retkellä vetää niin tyhjäksi, että sillä sitten on melkein suotta käydä moneen vuoteen. Minkäänlaista kalansuojelusta ei tietääkseni ollut. Vedettiin, milloin ja missä voitiin, varsinkin kutuaikoina, ja sen vuoksi jo yleiseen valitettiinkin, että kalastus oli entiseen verraten käynyt kovin huonoksi. Jyvöälahdesta tullessa on selän rannassa ensinnä Likopää niminen kylänosa, enimmäkseen vanhaan malliin rakennettuja varakkaita taloja, koristettuine räystäineen ja akkunapielineen, Likopään takana taas joen ja selän välillä Ryhjä, jossa kirkko on. Joen takana on pienempi Miitkala, jonne johtaa silta. Vähän ylempänä joki laajenee matalaksi lammeksi, jonka varrella lienevät kylän parhaat heinämaat, ja tämän suvantolammin pohjoispäässä on erillään muusta kylästä Lamminpohja. Se on sekalaisemmin rakennettu kuin muu Uhut, joukossa oli sekä kaikkein vanhanaikaisimpia taloja, että useita Suomenkin malliin rakennettuja, osasta hyvinkin kookkaita ja varakkaan näköisiä. Likopäässä taas näki samanlaisia kahdenkertaisia, päätyparvekkeellisia taloja kuin alempana Kemijoen varressa.
Tämä laaja kylä, jonka miehet ovat vanhoista ajoista pitäen kulkeneet niin laajalti maailmaa, oli Vienan Karjalan parhaita runokeskuksia.
Lönnrot kävi Uhtuessa montakin kertaa, viidennellä, kuudennella ja seitsemännellä keruumatkallaan, ja hyvin hän näyttää siellä viihtyneen sekä saaliin runsauden että arvatenkin kohtelun vuoksi, sillä uhtuelaiset olivat etenkin pohjan puolella olevien kyläin asukkaihin verraten koko joukon ennakkoluulottomampia ja valistuneempia ja osasivat vieraallekin arvon antaa.
Viidennellä runonkeruumatkallaan, v. 1834, Lönnrot viipyi Uhtuessa viikkokauden, kirjotellen uutteraan runoja ja hoidellen sairaita, joita tulvi joka puolelta, kun kuultiin runonkerääjän olevan lääkärin.
"Muuan leski, nimeltä Matro, kunnosti itseään ennen muita. Sittenkun hän puolentoista päivää oli laulanut, sukankudin kädessään, astui hänen sijaansa toisia, jotka lauloivat osaksi hänen laulamiensa runojen toisintoja, osaksi toisia, uusia."
"Jo ennemmin, mutta etenkin kolmantena päivänä, suorittelin sen ohella tuon tuostakin lääkärin tehtäviä, niin että mukaan ottamaani lääkevarastoa oli lähtiessäni sangen vähän jäljellä. Tahdoinpa itsekkin tästä lääkärintoimesta saada jotain hyötyä, ja minun onnistuikin monesta lääkejauheannoksesta saada vaihteena joku pitkän- tai lyhyenpuoleinen runo. Muunlaista maksua en ottanut, minkä vuoksi ne, jotka eivät osanneet runoja, saivat lääkkeensä ilmaiseksi. Mutta tästä syystä olin vaarassa syödä itseni kuoliaaksi, sillä minne vaan tulin, kannettiin eteeni ruokaa, ja syödä täytyi joka paikassa, sillä muuten olisi pantu pahaksi. Vaikka paraillaan oli paasto, ja vaikkei silloin muunuskoisillekaan kernaasti anneta muuta kuin paastoruokaa, ei nyt, harvoja paikkoja lukuunottamatta, oltu niin ankaroita eri ruokalajien suhteen, minkä vuoksi muun muassa sain voita, lihaa ja maitoa syödäkseni."
"Ne taudit, joihin etsittiin parannusta, olivat paitsi ainaisia pitkällisiä sydänalavaivoja (reväisimiä), joita kaikkialla, minne vaan tulee, on tarpeeksi, tiheitä ophtalmia-(silmätauti-) tapauksia, sekä muutamia muita tauteja, jotka tosin esiintyivät harvemmin. Eräälle 10-vuotiaalle tytölle, jonka oikea silmä oli niin pahasti kasvanut, että silmämuna kananmunan suuruiseksi tai hieman suuremmaksikin paisuneena oli pullistunut ulos kuopastaan, täytyi minun toimittaa extirpatio oculi s,o. ottaa pois koko silmä. Omituista, että muuan seudun vanha puoskarikin oli päättänyt ryhtyä tähän leikkaukseen, johon tytön äiti ei kuitenkaan ollut voinut suostua.
"Epäilemättä äiti siinä menetteli viisaasti, sillä kun puoskari olisi toimittanut leikkauksensa tavallisella puukolla, olisi tulos varmaankin ollut vähemmän tyydyttävä.
"Partaveitsiä, joita meidän rahvas tavallisesti leikkauksiin käyttää, ei täällä ole, kun näet kukaan ei aja partaansa. Minäkin, vaikka minulla olikin vähän paremmat leikkausaseet lääkelaukussani, ryhdyin leikkaukseen vasta pitkän miettimisen jälkeen, kun minun seuraavana päivänä täytyi lähteä paikkakunnalta ja jättää potilas oman onnensa nojaan. Sittemmin olen kuitenkin kotona Kajaanissa uhtuelaisilta kuullut, että tyttö on parantunut, ja kun sitäpaitsi kaikki, mitä lähtiessäni olin sanonut seuraavasta tulehduksesta, märilletulosta y.m., tarkalleen oli tapahtunut, on varmaa, että minulla, ensi kerran käydessäni tällä paikkakunnalla, on oleva vielä paljon enemmän potilaita. Nyt, kun olin leikannut pois silmän, äiti lankesi kasvoilleen jalkojeni juureen ja ilmaisi iloaan sanoen: 'Jumala te oletki, kun nyt minut tästä murehesta päässittä'. Sellaista kunnioitusta ei vielä koskaan ole tullut osakseni, minkä vuoksi tämä ylennys minusta tuntui vähän oudolta. Kuitenkin on minun mainitseminen seikka, joka vähentää tämän kunnianosotuksen arvoa, nimittäin se, että tavallisille kylänloihtijoillekkin ja tietäjille välistä omistetaan arvonimi 'puolijumala' ja 'puujumala'. — Ikävä tapa, kenties itämaalaista syntyperää, on täällä tuo, että rahvas lankeaa kasvoilleen maahan tahtoessaan oikein kunnioittaa jotakuta. Minä en koskaan, minulle sellaista kunniaa osotettaessa, ole malttanut olla huomauttamatta heille, miten arvotonta ihmisen on täten alentua, mutta huomautusteni ei ole onnistunut ehkäistä noita kunnianosotuksia. Tämänvuotisten talvimarkkinoiden aikana sain viimeksi hävetä erään vuokkiniemeläisen miehen takia, joka juuri täten oli langennut kasvoilleen, ilman että vielä olin ehtinyt saada hänet nousemaan ylös, ennenkuin muutamat tuttavani astuivat sisälle ja saivat siitä aihetta pilaan."
Kuudennella retkellään Lönnrot laulatti erästä isäntää, jonka pojat lauloivat toverilleni, ja sai häneltä koko joukon runoja. Hän kertoo tästä kohtauksesta eräässä kirjeessä seuraavaa: