"Uhtuessa tapasin ennen tuntemattoman Jamala nimisen miehen, joka ensinnä lupasi 5:estä rupilasta kaiken päivän, aamusta ruveten iltaan saakka laulaa, vaan sitte nähtyä, jotta kynä taisi terävämmin käessäni pyörähellä, kun uskokana, yhtyy toiseen kauppaan. Tätä myöten otti hän lauloakseen 20 pitempätä runoa sanotulla maksolla, ja mitä muistaisi, päällisiksi. Niin kirjotinkin kaiken päivän häneltä. Pieni poika istu lähellä ja veisti joka runolta pykälen puuhun. Pimiän tullen tuli määrätty lukuki täyteen ja toisella päivällä kirjotin luvatuita pienempiä runoja murkkina päiviin asti. Vaan sitte hänestä päästyä keräyty tyttöjä kylästä, jotka kyllä pienensivät poveni 20 kopeikan seeleistä. Näin sain sekä tästä että muistaki kylistä taasen kyllä runoja. Nyt aikaa saahen lähtisin kernaasti rajoa myöten ensinnä aina Lappiin asti, vaikk'en taia päästäkkänä, ennen kun tulevana vuonna, jos sillonkana. Sen jälkeen tekisi mieleni toiselle suunnalle rajoa seuraten vaikka Laatokan mereen asti. Rajapaikat ovat kuitenkin parahimmat lauluilta."
Seitsemännellä retkellä Lönnrot yhdessä ylioppilas Cajanin kanssa viipyi Uhtuessa kolme viikkoa, odotellen talvikeliä, jotta voisi lähteä matkalleen, pohjan perille.
"Ylioppilas Cajanin kanssa olen asunut vallan oivallisessa kamarissa eli kornitsassa, joksi sitä täällä sanotaan, ja olen joka päivä laulattanut sekä tyttöjä, akkoja että miehiä ja poikia tai antanut heidän kertoa satuja, niin että kyllä on ollut täysi työ, ja ettei ikäväkään ole vaivannut."
Lönnrot mainitsee, että Uhtuessa hänen aikanaan oli noin 80 taloa. Kuinka vanha tämä asuinpaikka on, siitä lienee mahdoton saada selkoa. "Sarkasodan" eli "varastussotain" aikana se Lönnrotille kerrottujen muistojen mukaan oli niin lopen hävitetty, ettei jäänyt ainoatakaan taloa. Muuan joukkue suomalaisia talonpoikia oli muka silloin, Ison vihan raivotessa omassa maassa, kulkenut rajan poikki, ryöstänyt ja polttanut kaikkialla Vuokkiniemessä ja samalla hävittänyt Uhtuenkin. Kylän sanottiin sitten olleen autiona ja saaneen ensimäiset uudet asukkaat Kiannasta, Suomen puolelta. "Siitä voi päättää", lausuu Lönnrot, "kuinka maa oli kauttaaltaan hävitetty, kun ei Uhtuen verraten edullisella paikalla olevaan kylään lähempää liiennyt uusia asukkaita." Borenius mainitsee Uhtuen talojen luvun olleen 1870 luvun alulla 130-145, ulkopiirin kanssa jopa 200-300. Kylän asukasluku lienee noussut toiselle tuhannelle.
Vaikka Uhut on niin suuri liikepaikka, ei siitä kuitenkaan ollut rattailla ajettavaa tietä millekään suunnalle. Liike kulki kesällä vesiä pitkin sekä Kemiin että Suomen puolelle, sisämaahan jalan. Talvella ajettiin selkiä, mutta kelirikon aikana oli tämä suuri kylä viikkokausia eristettynä kaikesta yhteydestä muun maailman kanssa.
Kävin Uhtuessa montakin kertaa, milloin yksin, milloin toverini seurassa. Vietimme siellä erään kerran monia päiviä. Meillä oli puoleksi tuttavia isäntiä, sillä toisilla oli puoteja kotipitäjissämme. Toisia tuttavia saimme kylällä. Meitäkin "pidettiin hyvänä", niinkuin sana kuuluu, kutsuttiin ativoihin talosta toiseen, jonkun päivän elimme oikeassa juhlahumussa, vaikkei muuta tarjousta ollutkaan kuin teetä. Laskin meidän eräänäkin päivänä juoneen puoliväliin kolmattakymmentä lasia mieheen, kun joka talossa oli juotava monet "tokanat" ja vielä pakostakin "tinkitokana"; vaikka olisit jo kuppisi kumonnut. Tämä tapahtui keskellä heinäkuun helteitä ja melkolailla sen vuoksi tässä kestityksessä hikoiltiin.
Asuin ensi käynnilläni Likopäässä. Talot olivat tosin päältä nähden verraten vaatimattomia, mutta niissä vallitsi mitä paras järjestys ja siivous. Voisipa sanoa, että asukkaissa oli joku ylimyksellinen leima, joka muutoin on Karjalan rahvaassa yleinen ja varmaan hyvin vanha, entiseen vapauteen ja omavaltaan juurtuva piirre. Oli siihen kuitenkin nykyisetkin syyt. Nämä isännät ja heidän sukulaisensa olivat enimmäkseen varakkaita kauppiaita. Toisilla oli Suomen puolella rikkauksia, joita mainittiin kautta maakuntain. Mutta siltä eivät he täällä omalla puolellaan koettaneet ylläpitää semmoista herraselämää kuin meikäläiset maakauppiaat, vaan viljelivät talojaan samaan laatuun kuin kaikki muutkin ja asuivat suurissa pirteissään muun talonväen keralla. Pirtin järjestys oli juuri samanlainen kuin tavallisissakin taloissa, isännät ja emännät kävivät töissä, korjailivat nuottiaan, verkkojaan, soutelivat pyyntiretkillä, sanalla sanoen, herrassäädyksi he olivat vallan kansanvaltaisia, talonpojiksi ylimyksellisiä. Tupain lattiat olivat matoilla verhotut, moitteettoman puhtaat, vierashuoneet vielä sitäkin somemmat. Suojain puolesta siellä siis viihtyi hyvin. Mutta jonkun verran Suomen miestä kuitenkin kaikitenkin vierottiin.
Toisenlaiset olot vallitsivat niissä taloissa, joihin hihhulilaisuus oli levinnyt. Ero oli melkein yhtä jyrkkä, kuin jos olisi maanrajan poikki astunut omalle puolelle. Rahvas oli suorempaa ja avomielisempää, mutta uskonnon mukana oli se omistanut suomalaisten huonojakin puolia. Pirteissä poltettiin vapaasti tupakkaa, lattioita ei pidetty siivossa; hihhulien kodit eivät sen vuoksi tehneet likimainkaan yhtä puhdasta vaikutusta kuin muitten karjalaisten. Oli kerrassaan omituista nähdä, missä määrin uskonto muutti rahvaan koko asunnon ja olennon. Yhtä vaikeata kuin oli erottaa Suomesta naituja, uskoaan muuttaneita naisia karjalaisista emännistä, yhtä vaikea olisi ollut erottaa useita laestadiolaisuuteen kääntyneitä karjalaisia heidän heimolaisistaan rajan länsipuolella. Erwasti kertoo, että Uhtuen hihhuleita v. 1879 esivallan toimesta vainottiin, muutamia heistä oli uskonsa vuoksi linnaankin tuomittu ja sitten kielletty lähtemästä tavallisille kauppamatkoilleen. Mutta nähtävästi ei tämä pelotus voinut uskolaisuutta lopen hävittää, koska heitä nytkin kuului olevan kylässä jotenkin runsaasti.
Lönnrotin jälkeen ovat useimmat muutkin runonkerääjät Uhtuessa käyneet ja runoja saaneet. "Tosin on runolaulu ja esi-isäin yksinkertaiset tavat täällä Uhtuen, maailmaa kiertäneinä miehillä vähemmässä arvossa, kuin syrjäisemmissä kylissä, eivätkä runot ole täällä enää niin täydelliset kuin Suomen rajan läheisyydessä, vaan niitä tunnetaan täällä yhtähyvin jotenkin paljon", lausuu Borenius.
Niinpä karttui meillekin koko joukon kirjoittamista kylää kierrellessämme. Varsinkin molemmat Jamaset, joiden isää Lönnrot oli laulattanut, osasivat paljon runoja. Toverini kirjoitti ne vertauksen vuoksi, vaikka jo Borenius parikymmentä vuotta aikaisemmin oli heitä laulattanut. Jamas-veljekset olivat vähän vanhanaikaisempia ukkoja, mutta kylän mahtimiehiä kumminkin. Heitä näytti vähän hävettävän, kun vaadimme laulamaan runoja, joita he ennen nuorempina olivat laulaneet milloin kotona, milloin matkoillaan Suomessa. Hymyt ja estelyt päättyivät kuitenkin siihen, että he vierashuoneessa, jonne ei sivullisia päässyt, avasivat virsilippaansa ja lauloivat laulunsa. Suostuivat he siihenkin, että valokuvasin heidät semmoisessa asennossa, "käsi kädessä, sormet sormien lomassa", johon Lönnrot kertoi kilpalaulajain ennen ruvenneen, vaikka tämä laulunmalli olikin veljeksille tuntematon.