Alijärvestä ja Jyvöälahdesta on muistoon kirjotettu pari kolme toisintoa. Runsaammin niitä on saatu Uhtuesta, vaikkeivät sikäläiset runot laajuudeltaan likimainkaan vedä vertoja Latvajärven ja Vuonnisen Sampojaksoille. Uhtuessa on laulettu erästä lyhyempää laulunlatua, jonka edellä olemme tavanneet, ja koska siinä viljalti esiintyy samoja säkeitä kiinteässä yhteydessä, niin näyttää sillä olleen yleisempikin pätöisyys. Eräs Lönnrotin kirjaanpanema runo alkaa, kuinka Väinämöinen oli matkalla Luotolahan lankoihinsa, kun lappalainen kyyttöselkä hänet mereltä keksi ja ampui uroon alta hevosen. Väinämöisen meressä uiskennellessa kokko muni munansa hänen polvelleen ja niistä syntyi maailma. Lyhyesti kerrotaan, kuinka Väinämöinen Pohjolassa takoi Sammon ja sai neidon ja sitten omille maille tultuaan pyysi Ilmarista takomaan itselleen haravan, jolla hän merestä haravoi kanteleen ainekset. Muutamissa toisinnoissa on kuitenkin harvinaisia täydennyspiirteitäkin, niinpä esim. kuvataan laajemmin, kuinka Väinämöinen ajaa meren selällä, "eikä kastu oron kopiot, eikä vuohiset heposen", taikka miten hän Pohjolan emännälle ensin tarjoo lunastimikseen "kultia kupilla, hopehia puolikolla", mutta Pohjan akka sanoo: "en huoli hopehistasi, enkä kysy kultiasi, kullat on lasten kukkasina, hopiat helyehinä, kuin ois seppoisen näköinen", j.n.e.; tai kehoittaa Pohjolan emäntä urosta, ettei tämä Pohjolan oron reessä päätään kohottaisi, ennenkuin oro seisottuu. Kun Väinämöinen kohottaa päätään oron seisahduttua, niin "kuuluu pajasta pauke, hilke hiilihuonehesta", jonka jälkeen Väinämöinen juoksulla rientää sepon pajaan ja sanoo hänelle asian. Vertaus Arhipan runoon osoittaa, kuinka oivallisesti nämä muutoin aivan lyhyen toisinnon säkeet täydentävät sitä. Eräissä toisinnoissa nielee hauki kokon munimat munat, kokko tapaa kuitenkin hauin, repäisee sen vatsan auki ja luo munista maailman.
Uhtuen pohjoispuolella olevista seuduista ei Samporunoa ole saatu kuin vähäpätöisiä katkelmia, pisimmät niistä Koljolasta, Martiskan pojalta Teppanalta.
KALEVALA JA KANSANRUNO.
Jos ajattelemme runolaulantoa vain sellaisena, kuin se nykyisessä Vienan Karjalassa esiintyy, niin on vaikea käsittää, kuinka niin runsas runous olisi voinut syntyä kansalle nykyisin vieraitten aiheitten pohjalla. Aivan suuri ei ole kunnollisten runontaitajien luku, saapa nähdä monet vaivat toisinnoita haeskellessaan, ja usein ovat ne kaikkein vähimmin huomattavia kansalaisia, vanhoja ukkoja, eukkoja, mieronkiertäjiä, taikka nuoria tyttöjä ja poikia, jotka laulun taitavat. Harvoin niitä enää laulettanee enemmän rahvasta koossa ollessa muuta kuin häävirsiä. Tämmöiset elinehdot eivät voisi synnyttää sen tapaista runoutta kuin kertomarunous on, ne ovat kotoisen lyyrillisen runouden ympäristö.
Paremmat olivat edellytykset niihin aikoihin, jolloin runoja kilvan laulettiin, milloin rahvasta oli paljon koolla ja muutoinkin ajan vietoksi. Silloin oli laulajalla säestäjä itseään kiihottamassa ja suuri joukko mielenkiinnollaan kannustamassa, ja luonnollisesti silloin runokin luisti paremmin, kun "luonto nousi", ja säkeet pyöristyivät ja hioutuivat. Varmaan ovat sellaiset tilaisuudet paljon vaikuttaneet niitten toisinnoitten muotoon, joita on meidän aikoihin säilynyt. Ne ehkä ovat saaneet aikaan sen, että toisinnot samoilla paikkakunnilla yleiseen kulkevat jotenkin samoja latuja ja runo säilyi suuremmassakin yleisössä kuin yksissä ja toisissa taitajissa. Mutta semmoisia kilpalaulannoita ei ainakaan sen mukaan, mitä tämän kirjottajan tietoon tuli, enää milloinkaan tapahtunut. Lönnrot semmoisesta kertoo, mutta kertomuksesta ei käy selville, oliko hän tosiaan itse semmoisessa läsnä. Pikemmin se tuntuu perustuvan tietoihin, joita hän runoja kirjotellessaan sai laulajilta.
Lienee jo kulunut jokunen vuosisata siitä, kun nämä kilpalaulannot olivat parhaillaan. Mutta tuskinpa kertomarunot olisivat voineet niissäkään syntyä nykyisempinä aikoina, vaikka ne epäilemättä ovatkin runoja kehittäneet.
Kaikki runomailla saamani vaikutukset viittasivat siihen, että varsinainen kertomarunous on ikivanhaa juurta ja että se on ennen ollut nykyistään täydellisempää. Se muinaistarullinen pohja, joka niissä kauttaaltaan on, ei tunnu hatarilta jäännöksiltä, joita kansa on uudempiin lauluihin sovitellut, vaan runojen ytimen on täytynyt kasvaa itse muinaistarustosta ja aikana, jolloin nämä tarut hallitsivat kansan käsityksiä. Niitten on täytynyt syntyä paljon tiheämmästä ja selvemmästä aineistosta, kuin nykyisen ja muutaman vanhemmankaan polven tieto kansallisesta jumaluustarustosta on ollut. Ne ovat kotoisin suuremmasta tulesta ja kuumemmasta ahjosta, kuin Karjalan laulumailla on palanut moneen miespolveen.
Tätä käsitystä puolustaa sekin seikka, että yksityiset säkeet todistettavasti ovat säilyneet melkein semmoisinaan halki vuosisatain, varsinkin semmoiset, jotka helpoimmin tarttuivat kuulijain muistiin ja olivat koko runoalueella yleisiä ja samanlaisia. Semmoisia ovat nuo Pohjolalle omistetut säkeet, jotka Väinämöinen merellä lausuu, seuralaisensa vaatiessa häntä laulamaan, kun he, ryöstetty Sampo veneessään, laskevat pois Pohjolasta:
"Aikanen ois ilon teoksi,
Varahainen laulannaksi,
Portit Pohjolan näkyypi,
Paistaapi pahat saranat,
Pahan ukset ulvottaapi"…
Nämä säkeet ovat Arhipan laulamasta toisinnosta. Enemmän tai vähemmän muunneltuna ne tavataan koko runoalueella, mutta merkillisintä on, että ne melkein semmoisinaan ovat säilyneet siinäkin toisinnossa, jonka Gottlund sai Värmlannin metsäin savolaisilta, vaikka he aina Kaarle IX:nnen ajoista olivat olleet muusta Suomesta erillään. Vaikka Samporuno heidän muistossaan jo oli muuttunut suorasanaiseksi taruksi, muistivat he vielä oikealla paikallaan samat säkeet: