"Viel' on virsille varainen,
Vielä Pohjolan portit näkyy,
Tuvan uunit kuumottaa…"
Nämä säkeet selvään osottavat, että Samporuno ainakin kuudennellatoista sataluvulla jo oli täysin kehittynyt ja tunnettu Savossakin. Mutta monet muut seikat viittaavat siihen, että kertomarunouden varsinainen kehitysaika on ollut vielä taa'empana ajassa. Jos niitä vertaa semmoisiin runoihin, joitten varmaan tiedämme syntyneen keskiajalla, kuten piispa Henrikin surmavirteen ja runoon Viipurin pamauksesta, niin astuu ikäero ilmeisesti näkyviin. Vanhoihin kertomarunoihin verrattuina ballaadien kuvaukset ovat niin verekset ja yksityisseikkaiset, että ne tuntuvat kuin silminnäkijän kuvauksilta. Mutta yhtä omintakeinen kuin aihe ei niille ole itse runopuku. Ne ovat aiheitaan käsitellessään käyttäneet hyväkseen runollisia apukeinoja, jopa valmiita säkeitäkin, joita jo oli olemassa ja rahvas muistossaan säilytti varhaisemmilta ajoilta. Tuntuu siltä, kuin olisi eepillinen runous siihen aikaan, jolloin piispa Henrikin surmavirsi syntyi, jo elänyt miehuusaikansa ja ollut löyhtymässä. Sen rakennuskappaleet olivat alkaneet irtaantua kiinteästä yhteydestään, niin että niitä käytettiin toisia, uudenaikaisempia aiheita käsiteltäessä.
Kertomarunojen ytimellä on ikivanhan pätöisyyden leima. Ne säkeet, jotka siitä ovat säilyneet meidän aikoihimme, eivät ole aiheisiinsa yhtyneet jostain aikaisemmasta runomuodosta, vaan ovat juuri aiheistaan syntyneet. Aihe ja muoto ovat yhdessä eläneet ja ehkä kehittyneetkin, ja se pätöisyys juuri onkin näiden runojen suuren viehätysvoiman salaisuus. Ne tapaukset ja sankarihaamut, joita ne käsittelevät, ovat ennen olleet selväpiirteisempinä kansan tajunnassa. Ne olivat osa sen uskonnosta ja sen vuoksi hehkuvan ajatuksen ja tunteen kohdisteina. Kansa ponnisti parhaat henkiset kykynsä luodakseen niille ylevän muodon ja antaakseen niille ytimekästä voimaa. Runon omaa sisällistä todistuskykyä seuraillen voimme vielä päättää senkin, että kansa niitä runoillessaan oli vielä itsenäinen ja käytti vapaata vaino-oikeutta.
Paljon aikaisempaan aikaan, kuin kuningas Eerikin ristiretki tapahtui, tahtoisin senvuoksi asettaa kertomarunouden ja ehkä vielä sitäkin vanhemman loitsurunon synnyn. Kummasta elinvoimastaan niiden on kiittäminen jaloa runomuotoaan, jota monet kykenivät helposti muistamaan. On kuitenkin selvä, että runostoon on ajan varrella sekaantunut uudempiakin piirteitä, ja että se on myöhemmin saanut monta kaunista lisää, joista toiset ovat läheisesti mukautuneet vanhaan runkoon, toiset tulleet siihen loisina, jotka ovat pukeutuneet vanhoihin koruvaatteihin. Jumaluustarullisten käsitteitten heikkenemistään heiketessä ovat laulajat vähitellen omistelleet sankareilleen inhimillisempiä piirteitä ja runolaulun muuttuessa uskonnolliselta alalta ajan vietoksi siihen liittyi koko joukon leikillisiäkin sävyjä, jotka alkuaan olivat sankarirunoudelle vieraita.
Eepillisissä runoissa, lyhyissä ja vaillinaisissa toisinnoissakin, on viljalti semmoisia säkeitä, joitten syntyminen nykyisissä oloissa olisi selittämätön. Aivan huonoissa ja turmeltuneissakin katkelmissa on joukossa harvinaisia, parhaistakin toisinnoista puuttuvia runosirpaleita, jotka ovat niin täysipainoisia ja kauniita, etteivät ne olisi mielestäni voineet syntyä siinä yhteydessä, jossa ne on muistoon kirjotettu. Niiden täytyy olla vanhempaa perintöä, suuremmasta ja pätevämmästä seurasta, "laajemmista lauluista, runsahammista runoista". Säkeitten kiinteys kautta vuosisatain tukee sitä käsitystä, että nämä hajalleen pirskahtaneet jalosäkeet ovat osia vanhasta yhteydestä, jotka ovat säilyneet siellä täällä kautta runoalueen levinneissä laulunpätkissä. Toisinnoitten entistä yhteyttä todistavat ne tunnussäkeet, joita niissä kaikissa on säilynyt, miten paljon ne muutoin yhdistelyltään ja sanamuodoltaan eronnevatkin. Semmoisia tunnussäkeitä ovat:
Savu saarella palavi,
Tuli niemen tutkaimella,
Pieni ois sotisavuksi,
Suuri paimosen tuleksi…,
joilla Lemminkäisruno melkein kaikkialla alkaa sekä pohjoisella että vielä eteläiselläkin runoalueella. Samporunon alkusäkeissä huomasimme samanlaisen paikkansa pitävyyden:
Lappalainen kyyttösilmä
Piti viikoista vihoa,
Kauan aikaista katsetta
Peällä vanhan Väinämöisen…
"Kilpalaulannassa" taas on eräitä säkeitä, joita tuskin ainoakaan toisinnon laulaja unohtaa, vaikka muutoin runoa miten sotkisi, ja jotka kaikki laulavat samoilla sanoilla, nimittäin ne sanat, jotka Joukahaisen äiti lausuu pojalleen, tämän valittaessa luvanneensa sisarensa Väinämöiselle puolisoksi:
"Tuota toivoin tuon ikäni,
Puhki polveni halusin,
Vävykseni Väinämöistä,
Sukuhuni suurta miestä."