Samanlaisia esimerkkejä voisi mainita paljon. Ne selvään viittaavat siihen, että runot on ennen laulettu paljon samanlaisempina, kuin ne ovat toisinnoissa säilyneet. Toinen asia on, ovatko eri runot ennen muodostaneet keskenään semmoisen kokonaisuuden, jossa ne Kalevalassa tapaamme, vai onko yhteys vain itsetiedottomasti syntynyt sen kautta, että ne käsittelevät yhtenäisen taruston aiheita. Tosin vanha virolainen satu kertoo, että runot ennen ovat olleet "hyvin pitkä laulu", mutta jos huomioon otamme, kuinka vajanainen säilytyskeino ihmismuisto on, jonka varassa nämä runot ovat vuosisatoja ja luultavasti vuosituhannenkin olleet, niin näyttää luonnollisemmalta, että niitten yhtenäisyys johtuu vain aiheitten yhtenäisyydestä ja ettei kansa koskaan ole niitä yhteen jaksoon laulanut valmiina eepoksena.
Mutta selvään niissä on huomattavana pyrkimys yhtymään, ja se joka tämän aiheiston ensimmäiseksi sai käsiteltäväkseen, ei yhdistämiseen kaivannut muuta vaikutinta kuin runojen oman sisällisen kehoituksen. Ne liikuttavassa avuttomuudessaan vaativat rakkauden työhön, jota ne puuttuvain apuneuvojen vuoksi eivät olleet voineet itse aikaan saada, kun eivät kirjoitustaidon puutteen vuoksi voineet kerätä kokonaisuudeksi kaikkia niitä rikkauksia, joita laulajat hajallaan hallitsivat. Se ei ollut mikään keinotekoinen eikä vieraitten vaikuttimien aikaan saama yhteenkutominen, jonka Lönnrot suoritti, vaan runojen oman pyrinnön toteuttaminen. Se oli kokoojan puolelta lapsen uhrautuvaisuutta, jonka tarkotus oli saattaa päätökseen isäin suuri työ.
Tätä hajaantunutta ja sekaantunutta, vaikka ehkä hajanaisuustilassaan osaksi rikastunuttakin taideperintöä järjestäessään Lönnrot ensinnäkin pyrki kokoomaan samain sankarien ympärille ne teot ja kuvaukset, jotka näyttivät heille luontaisimmin kuuluvan. Kansanrunon tavaton vaihtelevaisuus jätti hänelle jotenkin vapaan valintaoikeuden, kehottaen kuitenkin, mikäli mahdollista, noudattamaan parhaiden laulajien laulumallia. Kun tämä erottelu oli tapahtunut, saattoi hän ruveta johtotoisinnoita rikastuttamaan koko kertomarunostolla. Siten syntyi Kalevalan eepillinen runko. Toisinnoita yhteen liitettäessä näkyi montakin aukkoa, joitten täytteiksi oli vain viittauksia, kun taas toisia kohtia oli laulettu harvinaisen täydellisesti ja sulosointuisesti; tämä kehoitti vajanaisiakin paikkoja täydentämään yhtä runsaiksi semmoisella kansanrunolla, joka ikäänkuin itse siihen tarjoutui. Lönnrot sovitteli aukkoihin muista runoista ensinnäkin semmoisia aineksia, jotka aatesisällyksensä puolesta niihin sopivat ja joista saattoi luulla, että ne ehkä olivat vieraitten vaikutusten kautta joutuneet pois vanhasta yhteydestään. Sen kautta tulivat moniaat ehkä myöhempisyntyisetkin runot käytetyiksi Kalevalan rakennusaineiksi. Loitsuista oli suuri joukko mukaan otettava siitä selvästä syystä, että ne ovat puhdasta kertomarunoa, vieläpä suuripiirteisintä, mitä on koko eepoksessa. Lyyrillisistä lauluista hän sai täytteiksi eepoksen runkoon hienompia vivahduksia, inhimillisiä tunnearvoja, rikkaampaa yksilöllistä käsitystä, joka ehkä poikkeaa varsinaisen eepillisen rungon luonteesta, mutta työn kehittyessä itsestään vaati sijaa. Ja mitkä lienevätkin mielipiteet tämän menetelmän luontevuudesta, se täytyy jokaisen myöntää, että Kalevala on kauttaaltaan kansanrunoa ja että sen rakentaminen on tapahtunut kansanrunon itsensä antamain edellytysten perustuksella. Sinne tänne Lönnrot sovitti omatekoisenkin säkeen, jotta runoelman juoni sai yhtäjaksoisuutta, mutta nämä säkeet eivät tuo eepokseen mitään uusia piirteitä, joista sen runollinen sisällys olisi vieraantunut. Ne eivät oikeastaan ole Lönnrotin runoakaan, vaan mukailtua kansanrunoa, sen välittömästä vaikutuksesta syntyneitä.
Voimme Kalevalan rakentamista verrata kreikkalaisen temppelin uudestaan pystyttämiseen raunioiksi hajonneista lohkareistaan. Sillä tavalla on Atheenan Akropoliilla vanhoja temppeleitä saatu uudelleen kohoamaan jälkimaailman ihailtaviksi vanhain Helleenien kuolemattomina taideluomina. Sinne tänne on tosin täytynyt sovittaa joku uusikin kappale siteeksi tai aukkojen täytteeksi — se erottuu paikalla vanhasta rakennusaineesta sekä uutukaisen värinsä että paljon kömpelömmän tekonsa kautta, — mutta kuka voisi väittää, ettei Parthenon ole Iktinoon mestariteos, vaikka saksalainen professori onkin sen kappaleistaan uudelleen koonnut?
Toisinnoitten tunteminen ei siis vähennä Kalevalan arvoa, vaan päinvastoin vakaannuttaa sen. Yhden taikka kaksi toisintoa lukiessaan lukija helposti joutuu epäilyksen valtaan, mutta tutustuessaan koko toisintopiiriin hän kohoo metsän yli ja hänelle avautuu tuo laaja näköala, jonka Kalevalassa näemme valtavaksi tauluksi koottuna.
Näin syntynyt taideteos ei tosin täytä samoja esteettisiä sääntöjä ja kauneusvaatimuksia, joita on muista suurista eepoksista johdettu, mutta sehän juuri osottaa Kalevalan itsenäisyyttä. Kaikki muut tunnetut eepokset ovat kehittyneet ja saaneet lopullisen muotonsa suurien sivistyksien ahjoissa ja kirjoitustaidon hoteissa. Kalevala on niihin verraten luonnonlapsi, joka on kehittynyt maailmasta erillään vapaudessa ja oman päänsä mukaan. Sitä on omalla mittapuullaan arvosteltava.
Mutta voisi kysyä, onko Kalevalan osia yhteen liitettäessä kaikki tullut parhaiten paikoilleen, ja eikö samoista aineista olisi saanut vielä ehompaa taideluomaa? Ei paraskaan työ ole täydellistä. Eikö Lönnrotilta ole jäänyt mitään korjattavaa?
On todellakin kohtia, joissa ei kansanrunoa ole käytetty niin edullisesti, kuin olisi voitu. Niihin kuuluvat mielestäni häärunot. Kalevalassa on kaksi selvään toisistaan erotettua keskustaa, joiden vastakkaista luonnetta voitaisiin vielä paremmin selventää, toisella puolella on Pohjola, johon etupäässä liittyvät Väinölän sankarien urhotyöt, toisella puolella Väinölä, joka kuvaa heidän kotoista elämäänsä. Edellinen vetää puoleensa jylhimmät, voimallisimmat, mielikuvituksesta rikkaimmat, mahtia tihkuvimmat kuvaukset, jälkimmäinen asettaa vainolle ja sodalle vastakohdaksi viljelyksen lämmittämän luonnon ja ihmisen, ylistää vanhan urhokansan inhimillisiä ihanteita ja lämmittää niitä hellemmillä tunteilla. Sepä erotus olisi vaatinut toiseen yhteyteen häälauluja, jotka kuvastavat Väinölän lasten kotielämää. Louhen ja hänen tylyn kansansa suussa nämä herkkätuntoiset, lauhat ja päivänpaisteiset juhlalaulut menettävät paljon sisimmästä hengestään. Ne kaikuisivat täydempinä Väinölän pirteissä, Väinölän rahvaan perhejuhlassa.
Kalevalan juonen luomisessa Lönnrot on enimmän täydentänyt kansanrunoa ja lisännyt sitä uusilla täydentävillä piirteillä. Mutta juoni ei olekaan kansalliseepoksen vahva puoli. Runoelman muut kauneusarvot tapaamme täydelleen kerätyssä toisintorunoudessa: Parhaista toisinnoista löydämme samat kauneudet kuin Kalevalasta itsestäänkin. Löydämme niissä täyteläiseksi kehittyneen eepillisen kertomatavan kuvauksineen, vertauksineen, kertoineen. Ne liikkuvat täysin kehittynyttä runomittaa käyttäen ja milloin joukossa on vaillinaisempiakin säkeitä, ne pikemmin painostavat runollisen sanonnan arvoa kuin sitä heikontavat, sillä moiset kauneustahrat todistavat runopuvun olevan synnynnäisen, kieliaistissa itsetiedottomasti kehittyneen, kauneusaistin välittömän luontaisen ilmauksen, johon laulajaa eivät ole johtaneet opitut kaavat ja itsetietoiset lait.
Nämä kauneudet ovat ilmeiset varsinkin Arhipan runoissa. Hänen Samporunonsa juoksee tyynenä, selvänä ja päämäärästään tietoisena, kieli on ehjää, muoto kaunis, siinä ovat kaikki Kalevalan luonteenomaiset viehätteet, vaikka suppeammassa tilassa ja niukemmin, harvemmilla väreillä käsiteltyinä. Samaa voi sanoa Ontrein ja monen muun laulajan runoista.