Työnnän lehmäni leholle,
Hatasarvet haavikolle,
Nurmelle mesinukalle,
Maalle marjanvarsikolle.
Annappa rauha raavahille, 5
Sontareisille sovinto
Tänä keitona kesänä,
Luojan suurena suvena.
Oi Ukko ylijumala,
Vaari vanha taivahinen, 10
Kytke kiinni koiriasi,
Rakentele rakkiasi,
Tänä keitona kesänä,
Luojan suurena suvena,
Jottei leuat lonkujoisi, 15
Hampahat hajalle saisi.
Paina panta pihlajainen,
Suvikuntainen sujuta,
Ympäri nenän nykerän,
Jottei leuat lonkujoisi, 20
Hampahat hajalle saisi.
Vaan jos et sitä totelle,
Miep' on panen parempia.
Oi Ukko ylijumala,
Vaari vanha taivahinen, 25
Työnnä kultainen korento,
Päätä pää on leuan alle,
Toinen peätä peälaelle,
Jottei leuat lonkujoisi,
Hampahat hajalle saisi, 30
Kuin on kuulet hevosen kellon
Paina pääsi mättähääse,
Tunge turpasi kulohon.
Penikuorma peltomaata,
Kaksi karjan laitumekse! 35
Eräässä toisinnossa pyydetään, ei metsän tyttöä, vaan "metsän ukkoa luppopartaa" kytkemään kiinni koiriaan, rakkiansa rahnikoimaan.
Tämmöisiä kaunopuheliaita, sulosanaisia toisinnoita yhteen kudottaissa on pikemmin tarjona se vaara — ja Kalevalan toisia runoja vastaan sitä voikin muistuttaa — ettei runo yhteen kudottuna enää olekaan yhtä hyväsuhteinen kuin toisinto. Kauniita yksityisiä piirteitä kokoontuu niin paljon, että runo siitä paisuu liian laajaksi ja menettää kansan laulamana omistamansa keveyden ja hyvät suhteet. Sitä voisi huomauttaa juuri Kalevalassa olevasta karjan luvusta, samoin kuin Vipusenkin runosta, jotka milt'ei on ahdettu liian täyteen. Mutta toiselta puolen ovat niitten kaikki säkeet niin kauniita, ettei rakentaja hennonut mitään poiskaan jättää.
Kalevalan arvonanto on nykyisin jonkun verran pelästyksissään sen eri aiheitten alkuperän tutkimisesta. Kuta enemmän luullaan siitä löydettävän lainoja, muualta kulkeutuneita aiheita ja tilapäisiä yhtymyksiä, sitä enemmän tahdotaan vähentää sen merkitystä kansanrunoelmana. Mutta väärin on taideteosta arvostella sen mukaan, mistä taiteilija on aiheita ottanut. Silloinhan tulisi kieltää itsenäisen taideteoksen arvo kaikilta Shakespearen draamoiltakin, muiden mukana Hamlet tarulta, jossa tutkijat luulevat tapaavansa saman aiheen, jota Kalevala on Kullervo-runossa käyttänyt. Mistä lieneekin eepos saanut aiheita, Kalevalan laulumailla nämä aiheet ovat saaneet sen muotonsa ja luonteensa, joka niillä kansanrunossa on, siellä ne ovat muuttuneet kansan tunteiden ja käsitysten taiteelliseksi ilmaukseksi.
Se mitä Kalevalassa on pätevintä, on kuin onkin puhdasta kansanrunoa. Sen runoista ovat kauneimmat juuri ne, jotka tarkimmin ovat kansanrunoa. Sen runolliset viehätteet ovat kansan itsensä syvästi käsittämät. Kokonaisuutensa Kalevala on saanut kansanrunon tarjoamilla edellytyksillä. Lönnrot ei ole Kalevalaa luonut, vaan saattanut kansanrunon oikeuksiinsa.
VUOKKINIEMI.
Kesä oli jo loppumassa, kun viimeisen kerran erkanimme Jyvöälahdesta. Muistomme siellä olostamme olivat melkein kauttaaltaan mieluisia, ja sen vuoksi kaipauksella erosimmekin. Mutta toiselta puolen; viehätti kuitenkin enemmän se ajatus, että nyt melkein joka taipaleella lähestyisimme kotimaan rajaa ja pian saisimme sen poikki kulkea.
Kävimme monessa talossa "ativoissa" jäähyväisiä sanomassa, sillä tuttavia meillä oli jo paljon. Keräytyi niitä jommoinenkin joukko rantaankin meidän lähtiessä, ja "tervennä matakkoa", "toitshi tulkoa!" kaikui monesta suusta, ja joku taisi meistä erota todellisella mielihaikealla.
Saattajina Ylä-Kuittijärven poikki oli joukko kylän naisia; emäntämme oli itsekin lähtenyt matkaan, kaimatakseen meitä Vuokkiniemeen saakka. Ilma oli lämmin, selkä melkein tyyni, näköalat kauniit ja matka kului hupaisasti. Emäntä oli varustanut matkaan runsaat eväät ja teekeittiön, joten saatoimme matkata mieliksemme, poiketa maihin, viipyä miten halutti.