Olen jo maininnut, että näitten vesistöjen kartoitus on melkein kauttaaltaan puutteellinen ja väärä. Ei siinä kyllä, että pienemmät niemet, lahdet ja saaret ovat aivan mielivaltaisesti piirretyt, eivätkä tavoitakaan oikeaan, itse vesistöjen päämuodotkin, suunnat, laajuudet, etäisyydet, ovat "päin mäntyä", kuten sanotaan. Matkustaja tuota kummastelee eikä ottaisi sitä oikein uskoakseen. Mutta kauaakaan ei hänen tarvitse kulkea, ennenkuin huomaa niin tosiaan olevan ja liikkuvansa melkein kuin löytöretkeilijä tuntemattomilla vesillä, jotka siitä ovat säilyttäneet omituisen neitseellisen viehätyksen. Toiselta puolen hänen tekisi mielensä ruveta karttaa oikomaan ja saavuttaa helposti voitettavia ansioita, mutta toiselta puolen hän melkein soisi säilyvän tämän hämäryyden, joka on niin viehkeässä sopusoinnussa tarumaisen ilmapiirin kanssa; sekoittaen epämääräisyyden harsoihin runottaren lumotun linnan. Ainakin me jätimme nämä oikaisut tekemättä, osaksi siitä syystä, ettemme luulleet voivamme suuriakaan aikaan saada, osaksi sen vuoksi, että tiesimme karjalaisten olevan kateita eikä haluavan varmuuden arkivaloa tarumailleen paistamaan.
Mutta sen verran saimme varmuutta, että ainakin Yli-Kuittijärveä voi summakaupalla melkoisesti oikoa. Ervasti, joka tarkkaan silmäsi kaikkia tämmöisiä seikkoja ja tärkeimpiä poikkeuksia mainitseekin matkakertomuksessaan, sanoo matkan Jyvöälahdesta ensin käyvän penikulman verran länteen, sitten toisen suoraan etelään ja lopuksi taas penikulman lännen ilmalle Vuokkiniemen kirkkorantaan. Tämän mukaan ja Vuokkiniemen miesten omien tietojen mukaan olen kartan oikonut. Sen mukaan selän pääsuunnaksi saadaan entisten maajäätiköitten suunta, luoteesta kaakkoon, mutta tämän suunnan poikki kulkee maan vajoamisen kautta syntynyt syvänne, jossa selän itäosa on Keski-Kuittijärven suunnassa. Täällä itäpuolessa ja muistoni mukaan pohjoista kohti Vuonniseenkin on suuri joukko saaria, niin ettei veneellä matkaten saa oikeata käsitystä selän ääriviivoista. Selän itäpään eteläranta on Petäjävaaran korkeata ja jylhää sivua, siellä kasvaa havumetsää, maa on kalliokkoa, eikä ihmisasunnoita ole koko sillä rannalla. Ja vähä niitä on pohjoisrannallakaan. Jyvöälahden ja Vuonnisen välillä ei neljän penikulman matkalla liene kuin joku ainoa vähäinen uudistalo Piston joen suussa.
Lähempänä Jyvöälahtea vesistö on kapeata, jos kohta jonkun verran leviten niistä saarisista välivesistä, joiden kautta vesi laskee Enonsuuhun. Mutta vähitellen selkä sitten leviää ja Petäjäniemestä avautuu luoteen ilmalle Aajuolahden perää kohti niin laajalti vettä, että selkä ja taivas sillä puolella yhtyvät. Vuonnisen perukka polveaa sieltä pohjoiseen. Täällä itäpäässä on useita korkeita kalliosaaria, joista varsinkin Kinosaari on kuulu, rahvaan kesken mainittu, siinä kun muka on "piessan luola". Ervasti kertoo kuitenkin sitä turhaan etsineensä.
Matka kului vaimoväen jutellessa. Muun muassa he kertoivat jännittävän seikkailun, joka oli eräälle venekunnalle sattunut jylhän Petäjäniemen edustalla. Oli muka uinut kontio rannasta ja tavoitellut venettä, ja siinä oli kierrelty ja kaarreltu jos miten moneen kertaan, kontio oli pyrkinyt venettä kaatamaan ja veneessä olijat taas olisivat mielellään ottaneet kontion nahkan, ellei oma henki olisi ollut vaarassa. Lopulta siitä suoriuduttiin siten, että venekunta pelasti henkensä ja kontiokin nahkansa.
Petäjäniemestä oli kuljettava aavan selän poikki Ristiniemeen, joka pistää Yli-Kuittijärveen länsirannalta. Onneksi pysyi sää niin kauniina, että matka sujui kaikin puolin hyvästi, mutta pahalla säällä olisi tällä välillä helposti tuuli ahdistanut maihin sään pitoon. Suoraan toiselle rannalle lienee selkä siltä kohdalta noin penikulmaa leveä. Saattajat mainitsivat Petäjäniemestä joskus laskettavan pitkää siimaa, yhtämittaa Mölkköön saakka, joka on vastapäätä selän, länsirannalla. Kuitenkaan ei Yli-Kuittijärvi ole niin hyvää kalavettä, kuin Keskinen, koska Enonsuuhun rakennettu lohipato kokonaan tukki väylän ja esti kaloja nousemasta, varsinkin lohta.
Tänä kesänä oli kuitenkin tapahtunut, meidän kierrellessämme Vienanmeren rantoja, suuri muutos. Yli-Kuittijärven kylät olivat jo kauan valittaneet tätä patoa vastaan ja vaatineet sen repimistä, mutta valitukset olivat kaikuneet kuuroille korville. Vihdoin oli kuitenkin saatu virallinen käsky, että väylä oli avattava, stanovoi oli tullut Usmanasta, kutsunut määräpäiväksi joka kylästä miehiä Enonsuuhun patoa repimään, ja niitä olikin tullut monia kymmeniä kaikista Ylä-Kuittijärven kylistä Vuonnista myöden. Halusta olisi Enonsuun isäntä vielä sittenkin vastustanut patonsa purkamista, mutta nyt eivät enää auttaneet mitkään verukkeet, ja vaikka se olikin kovin lujaksi rakennettu, jykevistä hirsistä salvettu, arkut rautapannoilla vahvistettu, niin purettiin se kuitenkin armotta ja kala pääsi jälleen vapasti nousemaan yliseen järveen. Miten kauan sitten lienee saanut olla avoinna. Virkamiehet olivat kaukana meren rannassa, eikä rahvaalla ehkä olisi ollut uskallusta ryhtyä omin päin patoa repimään, jos isäntä olisi sen uudelleen rakentanut.
Ristiniemessä nousimme maihin lepäämään; kaksi kolmannesta matkasta oli voitettu. Niemi pistää keskelle selkää puhtaat hietarantansa, joitten päällä männikkö humisee; siihen tavallisesti Vuokkiniemestä tultaessa noustaan kaunista säätä odottamaan, jos suurella selällä sattuu käymään liian kova tuuli. Niemessä on rosoisten petäjäin alla risti katoksineen, ja tämän ristin edessä rukoillaan onnellista matkaa silmiä ristien ja kumarrellen, ja samalla muistetaan vanhoja pakanallisiakin haltijoita kokoomalla ristin juurelle pieniä kiviä taikka ripustamalla siihen rievunkaistaleita liehumaan. Pienen aitauksen taa oli siten karttunut melkoinen kasa rannasta poimittuja, laineen hierelemiä kivenmukuloita.
Eväät kannettiin maihin, kanervikkoon levitettiin puhdas valkoinen pöytäliina, katettiin ateria ja samovaara nostettiin keskelle. Ennen aterian alkamista asetin valokuvauskoneeni pystyyn saadakseni kuvan sekä paikasta, saattajista että itsestämmekin, jota varten opetin Varahvontan painamaan pikasulun letkua. Hän sen tekikin nauraen ja ihmetellen ja saattoi sitten kertoa joskus valokuvanneensakin. Mutta emäntämme käänsi pois kasvonsa. Hänet oli äkkiä vallannut kotimaan ikävä, eikä hän tahtonut tulla kuvatuksi ympäristössä, joka kuitenkin oli pysynyt hänen sisimmälle tunteelleen vieraana.
Kapeanlaista selkää sousimme sitten viimeisen penikulman ja saavuimme Vuokkiniemen rantaan. Välillä on Pirttilahden kylä, mutta siihen emme poikenneet, vaikka siellä olisi tainnut olla jokunen runonkin osaaja, ainakin loitsujen lukija. Turhaan oli Lönnrot neljännellä matkallaan Vuonnisesta palatessaan poikennut sieltä runoja etsimään, vaikka niitä osattiin. Hän siitä kertoo:
"Emme kuitenkaan yhtä päätä tulleet Vuokkiniemeen; sillä eräässä pienessä kylässä, Pirttilahti nimeltä, kohtasimme veneen, joka kuljetti myllykalua Köynäkosken myllylle. Pyysin päästä samaan veneeseen ja luovuin täällä soutajastani. Mutta kun oli ilta ja matkasta Vuokkiniemeen vielä oli jäljellä 1/2 penikulmaa, päätimme yöpyä erääseen Pirttilahden taloon. Talon emännällä oli se tapa, että hän ainakin joka kolmannen sanansa jälkeen kirosi. Muuten hän oli hyvin hyväntahtoinen, mutta kiroileminen oli käynyt hänelle tavaksi. Myöskin hän toisinaan teki ristinmerkin ja kirosi kohta päälle, välistä kasvoja ristiessäänkin. Hän risti itseään iltaisinkin, ainakin neljännestunnin, jopa puolen tunninkin ajan. Luultavasti se oli merkkinä jostain katumuksen teosta. Minulle oli kerrottu isännän olevan erinomainen laulaja, mutta hänpä ei ollenkaan suostunut laulamaan. Varhain seuraavana aamuna kuljin myllylle aikovan väen veneessä Vuokkiniemen kylään."