Vuokkiniemen kirkonkylässä erosimme saattajista ja asetuimme moniaaksi päiväksi Teppana Remssun hyvin varustettuun kestikievariin asumaan. Toverini jonkun verran liikkui kylällä poimimassa runon sieltä täältä. Minulle oli työtä sitäkin vähemmän, koska kirkonkylä ahkerassa kanssakäymisessään Suomen kanssa on vielä enemmän menettänyt alkuperäistä luonnettaan, kuin muut sen puolen kylät.
"Kylän asema on", lausuu Lönnrot, "kaunis kesällä, se kun on Kuitti- ja Lammasjärven välillä, jotka yhtyvät ja muodostavat niemen. Jotenkin korkea särkkä erottaa kylän kahteen osaan, niin että toista niistä ei toiselta paikalta näe. Livojoki kylän itäpuolella muodostaa niemen, jolla on vaan yksi talo. Tämän Livojoen takana on useiden talojen laitumet. Sinne soudetaan joka ilta kiulut mukana, lypsetään, viritetään savu, jäädään paikalle seuraavaan aamuun asti, lypsetään uudestaan, päästetään lehmät laitumelle ja soudetaan kotia päiväksi."
Lönnrot poikkesi kylässä monellakin matkalla, asuen milloin missäkin talossa ja hyvin hänet kaikkialla otettiin vastaan. Pirttilahdesta tultuaan Lönnrot Vuokkiniemessä kirjotti häälauluja:
"Poikkesin Laurisen taloon siitä syystä, että tämän talon nuori emäntä jonka olin tavannut Köynäsjärven rannalla, ennen mainitussa itkevässä seurueessa, oli kehottanut minua kaikin mokomin poikkeamaan juuri heille, eikä mihinkään muualle. Heti lähetettiin kylästä noutamaan kahta naista laulamaan minulle häälauluja. Olin ennen, toisissa paikoissa, saanut useita niiden toisintoja, mutta ei kuitenkaan koskaan näin täydellisiä. Paljon sanottiin sellaisia lauluja vielä olevan, mutta en vielä ole voinut niitä saada."
Matkamuistelmissaan viidenneltä retkeltään Lönnrot kertoo:
"Jyvöälahdesta läksin Vuokkiniemen kirkonkylään, missä poikkesin Lipposelle, jonka pojat ennestään tunsin. Täällä minulle heti tarjottiin 5-6 kuppia 'tsaajua' illalla ja samoin seuraavana aamuna. Seuraavana päivänä kävin monessa lähitalossa ja panin kirjaan runoja niin paljon kuin vain sain. Oppaani vei minut muun muassa erääseen ulkoa päättäen köyhään paikkaan, minkä emäntä, hänen vakuutuksensa mukaan, osasi koko joukon hyviä runoja. Mutta olipa mahdotonta häntä saada nyt laulamaan; hän esteli huomauttamalla, että nyt oli paastonaika, jolloin hän ei saattanut ryhtyä niin turhamaiseen tekoon. Tultuamme sieltä ulos oppaani virkkoi jo heti alusta pitäen pelänneensä, ettei vaimo suostuisi laulamaan, sillä hän oli toista uskoa. Kysyin, mitä toista uskoa. 'Omp' on', hän vastasi, 'kun teillä köyrötyläiset, meilläki senlaisia, jotka pitävät itsiänsä muita pyhempinä.' Mies kertoi edelleen, että sellaisia lahkoja oli kolmea tai neljää eri lajia. Kysyin, mitä eri mielipiteitä heillä uskonasioista saattoi olla, mutta en saanut siihen häneltä, kuten olin toivonut, selvitystä. Jotakin hän kuitenkin tiesi, nimittäin, että toiset pitävät yksinkertaisia ristejä tarpeeksi pyhinä, toisia taas kauhistuttavat, sillä he uskovat ainoastaan kahdella poikkipuulla varustettuihin risteihin. Samoin toiset pitävät tavallista kirkonkellojen soittamista oikeauskoisuuden mukaisena, toiset taas eivät. Muutamat syövät kalaa paastonkin aikana, kun sitävastoin toiset katsovat sitä paastoajalla perin epäterveelliseksi vatsalle. Hyvin tärkeä seikka tällaisten erivierolaisten mielestä, joiksi heitä täällä sanotaan, on, etteivät ristinmerkkiä tehdessään pane peukaloaan etu- ja keskisormea vastaan, kuten papit ja 'papin vierolaiset' tekevät, vaan nimetöntä ja pikkusormea vasten. Tätä kolmen sormen toisiinsa liittämistä pidetään muuten kolminaisuuden vertauskuvana. Ei yksikään erivierolainen mene kirkkoon papin ollessa siellä, mutta hänen mentyään pois he siellä kyllä käyvät. Joku heistä esiintyy silloin pappina ja toimittaa jumalanpalveluksen. Eivät he myöskään anna pappien kastaa lapsia, vihkiä morsiusparia ja haudata kuolleita, vaan kaiken tämän heidän omat pappinsa toimittavat. Kuitenkin he siitä suorittavat maksun papille, joka silloin merkitsee kirjoihin ja hyväksyy nämä heidän toimituksensa. Tuoppajärvellä on kokonainen luostari, jonka kaikki munkit ovat erivierolaisia. Nämä retkeilevät joskus pitäjissä, ja he varsinaisesti näillä seuduilla ylläpitävät vanhaa uskoa, estäen sitä kokonaan häviämästä. Ei yksikään erivierolainen suostu syömään samasta vadista kuin sellainen, joka lukee itsensä kuuluvaksi yleiseen kirkkoon. Samassa talossa tapasi joskus erivierolaisia henkilöitä, joiden siis aina on pakko syödä erillään. Eräässä katettiin muulle talonväelle erityinen pöytä, minulle ja yhdelle ainoalle toiselle miehelle toinen. Kysyin mieheltä, miksi hän söi minun pöydässäni, eikä muiden kanssa, ja siihen hän vastasi, ettei katsonut vaivaa maksavan 'ruveta heidän ilveihinsä' (s.o. kääntyä heidän uskoonsa)."
Seitsemännellä matkalla Lönnrotia varotettiin, niin hän mainitsee, eräästä Natalia nimisestä naisesta, jottei tämä pääsisi hänelle taikajuomaa juottamaan. Niin hän muka oli useille muille tehnyt.
Vuokkiniemi on vanhastaan mainittu ennen muita Vienan Karjalan paikkoja runolaulun muka varsinaisena pesäpaikkana. Lönnrot puhui "laulukkaasta Vuokkiniemestä", josta hän sai parhaat ainekset Kalevalaan. Tämä maine ei kuitenkaan sovellu itse kirkonkylään, vaan tarkottaa koko pitäjää. Vuokkiniemen pitäjään nimittäin kuuluvat kaikki Ylä-Kuittijärven rannalla ja länsipuolella olevat kylät Suomen rajaa myöden, Ponkalahti, Aajuolaksi ja Vuonninen, sisämaassa taas Tsena, Venehjärvi, Latvajärvi, Lapukka ja Kivijärvi. Lönnrot sai täältä etupäässä häälauluja. Borenius retkillään hyötyi siellä verraten vähän. Kultuuri ehkä oli siellä jo suorittanut enemmän hävitystyötä kuin syrjäkylissä, sillä melkolailla edistyneempi ja varakkaampihan "pokosta" on niihin verraten. Isännistä useat omistavat kauppapuoteja Suomen puolella ja palkkaavat syrjäkylien miehiä renkeinään kiertelemään Suomea laukunkantajina, heidän tavaroitaan myyden. Varsinaiset runokylät niin ollen ovat rahallisesti riippuvaisia kirkonkylästä.
Ervasti mainitsee Vuokkiniemen kirkonkylässä olleen hänen käydessään 90 taloa itse kirkon kohdalla ja sitä ulompana, jokivarressa, 38 taloa, siis kaksi kertaa enemmän kuin Lönnrotin aikana. Edellinen ryhmä on paremmin karjalaismallinen, jälkimmäinen meidän puolen tapaan rakennettu. Yllä mainitulta kapealta hiekkaharjulta näkyy kummallekin kulmalle, "vasemmalla kädellä luodetta kohti ihana jokilaakso taloineen, oikealla kädellä itse kirkonkylä ja järven lahti, suoraan eteenpäin Ylä-Kuittisten sinertävät selät, joilta vain odottaa näkevänsä höyryveneen savun illan tyynessä kohoovan ilmaan," Ervastin sanoja toistaakseni.
Monetkin Vuokkiniemen isännistä olivat, samoin kuin muutoin usean muunkin kylän isännät, eläneet jotenkin kirjavia vaiheita. Toiset olivat vaurastuneet ja elelivät huoletonta elämää säästöillään taikka voitoillaan, joita saivat Suomessa olevista puodeistaan. Toiset olivat meidän puolellamme tehneet vararikon enemmän kuin yhden kerran, mutta sitten siirtyneet takaisin rajan taa kotitaloonsa, jota ei voitu velasta myydä ja johon vielä piti jättää kaikki tarpeellinen irtaimistokin, olipa velallisen asema muutoin mikä tahansa. Sitenpä nuo isännät, meidän puolella menetettyään kaikki omansa ja vielä muidenkin tavaroita, elelivät taas kotikonnuillaan verraten hyvissä oloissa, ehkä odottaen sopivaa tilaisuutta, milloin jälleen sopisi lähteä Suomeen onneaan koettamaan. Kun karjalaisen rehellisyys kauppa-asioissa yleensä sallii kaikkia temppuja, jotka voidaan suorittaa joutumatta oikeuden kanssa tekemisiin, niin voi siitä päättää, että monikin oli hyödykseen käyttänyt tätä kotitalonsa luovuttamattomuutta velkojille. Tietystikään ei moinen keinottelu vaikuta terveellisesti siveellisten käsitysten vakaantumiseen.