Huolta ei ollut muusta kuin säästä. Huhtikuu oli vasta alkanut ja oikeastaan olisi täällä pohjoisessa vielä pitänyt vallita vankka talvi. Mutta kevät olikin tullut tavallista aikaisemmin. Sää oli niin leutoa, että junassa saattoi kaiket päivät istua avoimissa ikkunoissa, aurinko paahtoi, lumet sulivat virtanaan lämpöisen tuulen leyhytellessä, rautatien kahden puolen kohisivat ojat nietosten keskellä tulvaisina koskina. Pohjanmaan niityt ja suot lainehtivat järvinä ja metsissäkin kiilti joka puolelta tulvaveden pinta. Se oli sanomattoman suloista, rintaa sykäyttelevää, mutta tiemme se uhkasi nostaa pystyyn jo Oulussa. Jos rekikeli kesken meni, niin ei ollut ajattelemistakaan, että suurine kuorminemme pääsisimme tiettömään Vuokkiniemeen, ei ainakaan ennenkuin Oulujoella tervaliike alkoi.
Lunta oli kuitenkin vielä Oulun seuduilla suojaisemmissa paikoissa, ja toivoimme kelin ylämaassa parantuvan. Yöt olivat toki enimmäkseen selkeät ja aamulla olivat tiet jäässä. Muuan Hyrynsalmen kauppias, jonka seuraan Oulussa lyöttäysimme, vakuutti lumesta ei olevan puutetta, kunhan vain päästäisiin ensimmäiset taipaleet. Ja niin lähdettiin perältäkin matkaan kaupunkilaisella hevosella ja kokeneen ylämaanmiehen seurassa. Mutta kun maantiet kuuluivat olevan aivan sulina Utajärvelle saakka, niin oli ajettava Oulujokea, vaikka kelin sanottiin joellakin olevan viimeisillään.
Ja niin sen seuraavana aamuna varhain huomattiin olevankin. Ajoimme aluksi Merikoskea, joka sillä paikalla on pohjia myöden jäässä, epätasaista ja kuoppaista. Siellä täällä alkoi vesi jo vallata uomaansa takaisin, pulisten mustissa sulan silmissä. Toisin paikoin jäätikkö oli onttoina holveina, mutta ei auttanut, yli piti ajaa, jos mieli matkaan päästä. Valtaväylä oli aivan sulana, ja toisin paikoin kulki tie pelottavan läheltä sitä. Rautatiesillan alla oli vain parin sylen levyinen kaistale jään syrjää ja silläkin tie niin pahasti kaltto, että jaksaisimmeko pitää kuormia tiellä? Hevoset astuivat varovasti, peläten mustaa sulaa, ja joka mies seisoi jännitetyin mielin reen jalaksella painamassa, etteivät kuormat päässeet jokeen luiskahtamaan. Mutta kaikkein arveluttavin paikka oli sillan yläpuolella syvässä virrassa. Siinä täytyi ajaa jääkannaksen poikki, joka tuskin oli muutaman sylen levyinen; kahden puolen oli sulia reikiä, joissa vesi pulppuili. Yli päästyämme kunnialla jäimme hetkeksi henkeämme vetämään, sillä siinä oli ollut vähällä lyhyeen katketa matka ja humahtaa kallis kuormamme Vellamon saaliiksi. Se olisi mennyt pohjaan kuin kivi. Onneksi oli yöllä sen verran pakastanut, että tien paikka kantoi. Muutoin olisimme siihen jääneet, pudotelleet olivat jo joku päivä aikaisemminkin hevosiaan.
Mutta sitten olikin pahin voitettu. Jokea ajoimme vain runsaan puolen penikulmaa ja nousimme sitten maalle. Olisi ollut liian uskallettua ajaa jokea pitkin Muhokselle ja siitä Muhosjokea edelleen, sillä tämä pieni joki kuuluu olevan niin petollinen keväällä, että tulva melkein vie jään jalkain alta. Poikkesimme sen vuoksi Maikkulan kohdalta joen pohjoiselle rannalle ajaaksemme erästä oikotietä, joka metsäin ja soitten poikki kulkien yhdytti maantien vasta kaukana Itämaassa ja hyrynsalmelaisen matkatoverimme tiedon mukaan oli vielä kyllin luminen — ellei tulva jo ollut soille ennättänyt.
Metsissä huomasimmekin olevan lunta viljalta, mutta pahoin oli tie jo pehminnyt, jalan täytyi ajaa koko matkan, ja hyrynsalmelainen kertoi kokemuksestaan arveluttavia juttuja, mimmoista ylämaissa matkustaminen on keväällä. Jokaiselta vastaan tulijalta kysyttiin teitten tilaa ja vastaukset häälyivät niin kahden vaiheilla, että ne vain lisäsivät jännitystämme.
Tie oli kai ollut talvellakin huononlaiseksi ajettu raskain kuormin, nyt se oli vieläkin vaikeampi. Kun matkamme kulki melkein suoraan itään päin, niin oli vasen puoli tiestä, johon päivä paistoi, sulanut paljon enemmän kuin oikea ja tie siitä käynyt kaltoksi, niin että korkeata kuormaamme täytyi kaiken aikaa hoitaa kaatumasta. Metsässä nykäisi tuon tuostakin paljastunut juurakko tai risu, katkennut vesa arkkujamme, ja kaiken aikaa täytyi miesten keikkua milloin toisella, milloin toisella jalaksella, ettei kuorma kaatuisi.
Tuli vastaan matkamiehiä, jotka varottivat Sankilan takana olevasta ojasta, se kun jo oli ylipuolisten soitten vesiä tulvillaan. Talossa, johon poikkesimme, isäntä kehotti kiertämään ojan ajamalla hänen halkotietään.
Ensimäisessä vesipaikassa kuorma horjahti syvään vasemmalle jalakselle, mutta ei päässyt kaatumaan, kun ennätimme hypätä oikealle. Jälkimäisessä, kauppiaan reessä, hääräsi neljä miestä oikealla jalaksella, työntäen peräänsä ulospäin, minkä sitä suinkin riitti, jotta reki pysyi tasapainossa. Kauppiaan kuormassa oli joltinenkin määrä sokereita, joita oli varjeltava kastumasta. Hevosen jaloissa pyrysi vesi, niin ettemme siitä nähneet muuta kuin rinnan ja pään. Onnittelimme toisiamme toisella rannalla, kun oli onnellisesti yli päästy, ja lähdimme edelleen ajamaan. Mutta vasta kotvan kuluttua tulikin se halkotie, josta isäntä oli puhunut, ja pahin vesipaikka olikin siis vielä edessä. Eikä tarvinnut kulkea kuin satakunnan syltä, kun tapasimme ojan, jossa ryöppyi vettä vaikka uida. Ei ajattelemistakaan, että siitä olisi yli päästy kuormain kastumatta, jonka vuoksi poikkesimme isännän neuvomalle halkotielle. Se johti metsästä aavalle suolle. Talvikeleillä jäätynyt tienselkä petti joka askelella, milloin toisen, milloin toisen jalaksen alla, ja siitäkös nyt alkoi hoivaaminen, sillä kahden puolen oli suolla lumen alla pohkeisiin saakka vettä. Mutta miten hikoilimmekin ja ponnistelimme, eräässä kohdassa kuorma väkisinkin ryösti ja kaatui tieltä lumeen ja veteen. Ja siihen se jäi kyljelleen. Tie oli kupera kuin sian selkä ja onnella, hevonen jos vähänkään ponnisti, niin upposivat jalat kohvan läpi. Se hätääntyi, riuhtoi, rehki, oli riisuttava valjaista, ettei kuorma selälleen kääntyisi vajottavaan hyyhmään. Kovin nyt olimme pahalla mielellä. Mikä neuvoksi? Kiire olisi ollut, sillä soille, jotka olivat aavoja kuin selkävedet, paistaa hellitti aurinko puhtaalta taivaalta ja lämmin etelätuuli hautomistaan hautoi lunta, vesi kohosi lumen alla yhä korkeammalle ja alavammat paikat uhkasivat pian olla niin tulvillaan, ettemme pääsisi eteen emmekä taaksepäin. Ei ollut muuta neuvoa, kuin sitoa hevonen suon ränkkyyn ja kuusin miehin lähteä kuormaa vetämään. Yksi hoiti aisoista, toiset vetivät sivuilta, pari miestä takaa työnsi, valmiina hyppäämään kannakselle, milloin jalaksen jälki petti ja painava reki pudota humahti toiselle tai toiselle puolelle. Siinä ei saanut säästää voimiaan eikä vaatteitaan. Kesken huutoa ja rehkinää paiskasi kuorma kyytimiehemme suulleen ojaan, josta hän nousi ylös märkänä kuin uitettu koira. Taas vedettiin parikymmentä syltä, raskaasti hinattiin, hikoiltiin, hoivailtiin, sotkettiin, rämmittiin… tuli poikittainen oja eteen. Se ei näyttänyt pahalta, mutta kohvapa petti ja pari miestä pullahti vyötäisiään myöden kohvan alla solisevaan veteen. Mutta saatiin kuin saatiinkin kuorma ojan poikki toiselle puolelle, jossa tie oli kuivempaa ja pohja piti, ja siihen se toistaiseksi heitettiin. Kauppiaan kuorma oli vielä toista vertaa raskaampi, ja sen vuoksi päätettiin lopultakin yrittää, eikö sitä saataisi hevosella kulkemaan. Ojalle saakka se saatiinkin onnellisesti, mutta siinä pohja petti ja ravakka hevonen suistui lumen ja jään läpi alusvesiin niin syvälle, ettei näkynyt kuin päätä ja häntää. Se oli päästettävä valjaista ja kuorma kongilla väännettävä ojasta. Mutta yli saatiin kuitenkin molemmatkin, ja toisella puolella saatoimme panna tupakaksi ja levähtää siinä tiedossa, että pahimmasta oli päästy. Kaivettiin matka-arkut esiin ja vaihdettiin kevätahavassa aavalla lumisella suolla vaatteet ihokkaita myöten.
Mikähän tässä niin riemastutti meitä? Seikkailu tietysti, jommoista varmaankaan ei satu Etelä-Suomen teillä. Ja ihana säteilevä päivä, hehkuvan sininen taivas, puhtaat värimehuiset metsänrannat, soiden valkeat hohtavat selät ja salmet, pyhä kevät, tunto siitä, että oltiin suuressa luonnossa, ja ajatus, että juuri näillä kevätkeleillä oli ennenkin kuljettu samoilla asioilla siihen samaan maahan, johon matkamme piti.
Tämä taival heitti meidät rautatienykyisyydestä luonnontalouden alkuperäisiin oloihin.