Kuormaa täytyi soilla edelleenkin hoivata kuin juopunutta ja metsissä niinikään. Mutta vedestä ei enää ollut hätää. Maa alkoi aaltoillen nousta ja lumi yhä lisääntyä. Sitä oli Puolangan mailla niin runsaasti, että talvitie oli vain kuin kova silta syvän, pehmeän lumen päällä. Niinkauan kuin tämä silta kestää, ei ole hätää, mutta kun se läpeensä suojaa ja alkaa pettää hevosen jalkaa, "polantaa", kuten täällä päin sanottiin, silloin on kulku aivan mahdotonta. Jos tämä tapahtuu äkillisellä suojalla pitkällä erämaan taipaleella, ei ole matkamiehellä muuta neuvoa kuin ajaa tien viereen odottamaan joko pakkasta taikka lumen sulamista ja hiihtäen käydä kylissä hakemassa ruokaa itselleen ja hevoselleen. Näin meille toisesta reestä kerrottiin.
Alakuloisia, autioita maisemia olivat ne suot, metsämaat ja rimpirantaiset erämaan järvet, joitten halki talvitie kulki. Harvassa oli taloja ja harmaantuneita, vanhanmallisia sydänmaan kyliä, joissa jäykkäluontoinen, suora pohjalainen kansa asui laajoja maitaan ja poltteli tervojaan.
Olemme tottuneet pitämään näitä maita köyhimpinä nälkäperukoinamme, ja köyhyyttä siellä varmaan onkin ja monasti siellä syödään olkea ja petäjää; mutta on toisia vielä paljon köyhempiä, joille tämä maa kelpaa kerjättäväksi. Taipaleella tuli nyt vastaamme heidän kuormiaan, pieniä hevosia ja reslarekiä, joista tirkisteli nuorta ja vanhaa naamaa kirjavien rääsyjen keskeltä. Ei erottanut, mikä oli vaatetta, mikä resuista pussia tai muuta ryysyä. Kauaakaan ei tarvinnut puhutella näitä matkamiehiä, ennenkuin huomasi, mitä väkeä he olivat: Vienan karjalaisia vaimoja ja lapsia, jotka miesten kierrellessä Suomessa kaupoilla ja leivän loputtua olivat lähteneet nälkäkuolemaa pakoon. Niitä kulki paljon semmoisia kuormia, ja inhimillisyyden nimessä täytyi talvitien varressa olevain talojen auttaa edes taipaleen poikki ja antaa hevoselle heiniä, rahvaalle ruokaa, minkä varoista riitti. Ja vaikka nämä mieron kiertäjät ehkä saivat monessakin talossa kuulla tylyn vastauksen, niin luulen kuitenkin, että heitä koetettiin auttaa kyvyn mukaan, ainakin sen verran, että pääsivät lähemmäksi merimaata, jossa ovat varakkaammat eläjät. Toisissa taloissa heitä autettiin auliudella, joka herätti kunnioitusta niitten harmaita seiniä ja lahonneita, vinoon vääntyneitä pieliä kohtaan.
Edellinen vuosi oli rajan takana ollut täydellinen katovuosi, hätä oli suuri eikä ulkoa päin apua vähääkään. Itkulla ja säälittävillä seikoilla nämä matkamiehet kuvailivat kotoista puutettaan, ja näissä valituksissakin esiintyi heidän puheenpartensa runous ja kielensä kuvarikkaus. Ja vaatteiden huonoutta häikäisi näkemästä outo ihmetyttävä punavärien runsaus.
Mutta näissä mieron kiertäjissäkin oli varakkaampia ja köyhempiä. Kaikilla ei ollut hevosta, jolla kiertää apua anomassa, vaan moni sai kulkea jalan, rämpiä penikulmia pitkät taipaleet henkensä edestä. Moni oli niin huono, että oli matkalla sortua. Oli eräältäkin taipaleelta löydetty pieni tyttö, jonka voimat olivat matkalla pettäneet. Hän oli vaipunut tielle, josta kaupungista palaavat matkamiehet olivat hänet löytäneet jäätävän unen horroksista, tunnottomana nostaneet kuorman päälle ja tuoneet taloon. Siellä oli tyttö vironnut lämpöisessä pirtissä ja silmät auki saatuaan ja hyväntahtoisia ihmisiä ympärillään nähdessään paikalla puhjennut semmoiseen ilomielisyyteen, että Puolangan vakaat emännät sitä vielä meillekin kertoivat ihmettelevällä heltymyksellä.
Niin, vaikka ensimmäinen tervehdys oli niin säälittävän köyhä, oli siinä kuitenkin samalla omituista rattoa. Meistä tuntui, että näiden lumien, salojen ja soitten poikki ajoimme kohti maata, jolla kaikkien kohtaloiden kovuudesta huolimatta yhä vielä lepäsi ammoisen ilon rusotus. Sanotaan, että soitto on suruista tehty, ja suruja tällä kansalla varmaan on ollut riittävästi runsaihinkin runoihin. Mutta nyt käsitimme, että vaikka soitto on suruista tehty, elinvoiman se on saanut ilon sykkivällä povella. Kun saavuimme Latvajärveen ja siellä silmä vesissä kerrottiin, ettei kylässä enää ollut muuta syötävää kuin hienonnettuja pahnoja, niin väjyi kuitenkin toisessa silmässä ilo, emmekä säälistämme huolimatta tunteneet samaa synkkää masennusta, jonka moinen tieto muualla herättää. Kohtalon kovuus ei ole murtanut Karjalan kansan mieltä. Se on köyhyydessäänkin vielä rattoisa ja viehkeä. Se on yhä runollinen ja maire. Kovan onnen kohdatessa se lohduttaa itseään iloisella mielellään… Runo on kuin onkin ilon lapsi, joka murheestakin luo elähyttäviä voimia.
Kun lähestyimme Puolangan kirkkoa, muuttuivat seudut korkeammiksi ja kirkolla vaikuttavaksi vaaramaisemaksi. Kelit alkoivat täällä olla hyvät, lunta oli liikojakin, valkoisina hohtivat kukkulat ja metsäaukiot vastasivat vielä kylmästi kevätauringon hyväilyyn. Hiihtomiehelle siellä olisi ollut mainiot maat, mutta meidän matkamme piti selänteiden poikki yhä vain idemmäksi. Maantie, jota nyt ajoimme, kohosi korkealle vaarain päälle, ja niiltä avautui näköaloja yhä etäisemmille vaaroille. Näkyivät Äylövaarat, Tuomivaarat, Paljakat, Isovaarat ja monet muut, joitten kansa mainitsi saavan syksyllä niskaansa aikaisemmin lunta kuin syvät alamaat. Kun vaarat lumettuvat valkoisiksi, vihmoo Puolangan kirkolla vielä vettä. Ja niillä sataa lunta vahvemmalta kuin alamaissa ja ankarain tuulien keralla. Talot, joita oli selänteillä, olivat yhä vielä valtavien kinosten peitossa.
Tuulen alla saattoi kinoksilta astua huoneitten katolle, tuulen puolella maa oli paikoin paljaana. Suotta ei näitä maita mainittu talven pesiksi jopa hamassa Karjalassa saakka. Tiellä oli melkein mahdoton päästä vastaantulijan ohi, tien sivussa tuskin hevosen jalat pohjasivat.
Erään vaaran takaa avautui eteemme synkkiä saloja sepäävä syvänne, jonka pohjalla Kiannan vedet juoksevat Oulujärveä kohti. Metsäin yksinäisyydestä erotti Hyrynsalmen kirkon monien sudenvirstain päässä, ja sinne kääntyi tältä kantavalta ja kauniilta näköpaikalta matkatoveriemme tie. Me jatkoimme edemmäksi, kohti tummia kankaita ja korpia, joita Kiannan puolesta siinti. Lumi tuntuvasti väheni alemma laskeutuessamme, mutta maisema muuttui vielä yksinäisemmäksi. Vihdoin saavuimme Ämmän ruukille, entiselle tehtaalle, jonka säilyneissä asuinrakennuksissa metsänhoitaja piti kestikievaria — saadakseen joskus nähdä ihmisiä.
Kaukana olimme, mutta edemmäksi piti matka. Vielä oli sydänmaita kulkevaa talvitietä yhdeksän penikulmaa Vuokkiniemen kirkolle. Ajoimme kappaleen Kiantajärven alakuloisia selkiä, saavuimme Haukiperään, sieltä Parvalan kylään, joka on korkealla vaaralla, halliten näköalallaan Vuokin vesiä, ja aloimme nyt olla lähellä maanrajaa.