Moniaan yksinäisen metsäjärven jäällä ajoimme rajan poikki. Vaikka olimme omalla puolella kulkeneet niin laajoja erämaita, niin pisti kuitenkin heti rajalla silmäämme korkean metsän ja jykeväin latvain rikkomaton piiri. Täällä kasvoi honka toisensa vieressä metsiköissä, joita ei vielä milloinkaan ollut tukkilainen harventanut, rosoisia, iänikuisia puita, jotka tervehtivät meitä vanhain laulajain ajoilta saakka, ehyet järvenrannat viitoineen, jokivarret pensaikoineen, puhdas luonnonrauha, joka vaipui unohtumattoman syvälle mieleen. Jonkun toisenkin kauniin salojärven jäätä ajoimme, mutta enimmäkseen oli tien sivussa vanhaa harvaa, kulonpolttamaa kangaspetäjikköä, kunnes ylämaa lähempänä edessäpäin olevia vesistöjä mäin ja jokilaaksoin alkoi aleta Kuittijärviä kohti.
Muutaman alamaan laidassa laskimme äkkiä helisevin aisoin keskelle pientä kylää, josta emme kuitenkaan ennättäneet muuta nähdä kuin sanomattoman viheliäisiä hökkeleitä, ryysyisiä lapsia ja haukkuvia koiria, ennenkuin se jo jäi taaksemme. Se oli pieni Vasovaara, jota emme tienneetkään, runonkerääjät kun eivät näytä siellä käyneen sen syrjäisyyden vuoksi. Se jäi meiltäkin, alamäki oli liian hyvä, eikä myöhemminkään se sopinut matkoihimme, mutta mielipahalla myöhemmin ajattelimme, että sieltä ehkä olisimme löytäneet jotain uutta.
Tulimme suolta suuremmalle järvelle, jonka poikki ajoimme, ja toisella rannalla oli edessämme Latvajärvi, Vienan Karjalan runokylistä kuuluin, Arhipan ja hänen poikansa Miihkalin koti.
Latvajärven talot olivat suuremmat, mutta huutava hätä oli täälläkin vastassa joka kujalla. Luultiin rahan ja viljan jakajia tulleen Suomesta. Jos minkä talon kohdalle pysähdyimme, paikalla kokoontui ympärillemme kerjäläisiä ja sairaita apua pyytämään, ja huoleti saattoi uskoa, että ne kaikki olivat hädän alaisia. "Ei ole kuin tuli ja vesi", oli eräs Venehjärven mies matkalla sanonut omasta kylästään, ja Latvajärvessä sanottiin, että tuskin saisi koko kylästä kilon verran jauhoja kokoon. Syötimme kuitenkin kylässä ja kävimme tervehtimässä vanhaa sokeata Miihkalia, joka meille ennätti jonkun runonkin laulaa. Mutta kiirehdimme sitten edelleen, koska aikomuksemme oli vasta kesällä viipyä Latvajärvessä kauemminkin. Ennenkuin kuitenkaan pääsimme kylästä lähtemään, saavutti meidät tanhualla juosten nuori nainen, joka itkien pyysi meitä parantamaan lapsensa silmän. Hän näytti sen, koko toinen silmä oli yhtenä märkäpesänä, emmekä luulleet sille apua enää olevan, kehotimme häntä kuitenkin, ettei siihen mitään muuta panisi, kuin hautoisi keitetyllä haalealla vedellä. Hän oli leipiä uunista ottaessaan kääntänyt hiilihankoa, lapsi oli seissyt takana ja kuuma hanko oli sattunut sen silmään. Sitä oli parannettu manauksilla — olihan näillä seuduin parhaat loihtujen osaajat — oli koetettu jos minkälaisia kotirohtoja, mutta niistä se oli vain yhä pahentunut, eikä silmää enää näkynytkään märän keskeltä. Kun syyskesällä palasimme Latvajärveen, niin kysyimme samalta vaimolta, miten lapsen oli käynyt. Silloin hän hymyillen vastasi, että silmä oli aivan terve. Kysymme, eikö siihen oltu mitään muuta käytetty, ja vähän epäröityään hän häveliäästi vastasi: "Ka paninhan mie nännistäni maitoa." Niin avuton on sikäläinen rahvas taudin sattuessa. Lähin lääkäri asui Vienanmeren Kemissä, jonne oli matkaa lähes kolmekymmentä penikulmaa.
Toisen päivän illalla siitä, kun olimme lähteneet Ämmän ruukista, saavuimme Vuokkiniemen kirkonkylään. Se on melkoinen ja laajalle hajaantunut kylä, kylän keskitse kulkevalta harjulta avautui näköala Ylä-Kuittijärven selälle. Olimme siis vihdoin, poikki Suomen ajettuamme, kaikki tiet päähän kuljettuamme, maanrajan toiselle puolen tultuamme, saapuneet niille maille, joilta Kalevalan varsinainen runorunko on saatu ja saatu paras osa niistä lauluistakin, joilla tämä runko on täytetty. Se maa on kolmen Kuittijärven ja niitten latvavesien ympärillä. Taaksemme olivat jääneet Latvajärvi, Kivijärvi, Venehjärvi ja Tshena, tässä oli Vuokkiniemen kirkonkylä, Ylä-Kuittijärven pohjoispäässä oli Vuonninen, edessäpäin Keski-Kuittijärven varrella suuri Uhut ja moniaita pienempiä kyliä, ja molempien Kuittijärvien välillä, kapealla kannaksella Jyvöälahti. Siinä Kalevalan klassillinen maa! Jyvöälahteen olimme päättäneet aluksi asettua, perehtyäksemme yksillä paikoilla rahvaaseen ja suunnitellaksemme vastaisia töitämme.
Vuokkiniemen kirkonkylässä piankin huomasimme, ettemme sentään olleetkaan tulleet aivan maailman loppuun. Siellä oli useita melkoisia ja hyvin rakennettuja taloja, ja varsinkin oli kestikievari sekä maalattu että mukavasti sisustettu ja puhtaus moitteeton. Saatiin kahvit, teet mitä parhaat, ruokaa monenlaista, talossa oli hyvin varustettu kauppapuoti, vuoteissa höyhenuntuvat, akkunoissa uutimet. Isäntä, kookas parrakas karjalainen, oli kulkenut laajalti Suomennientä, tunsi monet kaupungit ja oli monessa paikassa puotia pitänyt. Samalla kun kaikki oli niin uutta ja "Venähen mallista", oli siis paljon liittymäkohtia omankin maan oloihin. Eikä vaikutusta suinkaan pahentanut sekään, että talossa oli niin solakka siro Karjalan impi, joka punainen nauha otsallaan, oman puolensa värikkäässä puvussa, keveästi liikkui sillan liitoksilla ja esiintyi sillä ujoudella ja sulolla, joka on Karjalan immelle ominaista. Kuta enemmän Tatjanaa katselimme, sitä paremmin tunsimme rupeavamme viihtymään.
KARJALAINEN KOTIMME.
Ajoimme seuraavan taipaleen Jyvöälahteen kahdella hevosella, toisessa olivat tavarat, toisessa itse istuimme. Pitkistä ajoista matkustimme näin oikein mukavasti. Ohjeittensa mukaan oli kestikievari varustanut kuomureen, vällyjä ja peitteitä, tyynyjä ja patjoja ympärillemme ja allemme niin runsaasti, että vaikka olisimme pohjoisnavalle matkustaneet pakkasesta mitään tietämättä. Hevoset olivat pienet, eivät kuitenkaan kehnouttaan, vaan siitä syystä, että näillä peräkulmilla tahallaan suositaan pieniä hevosia, koska heikkokin tie ja huonokin jää ne paremmin kantaa, sanalla sanoen, koska niillä erämaassa pääsee paremmin joka paikasta. Mutta pienuudestaan huolimatta ne olivat terhakat. Karjalaisen hevonen juoksee ikäänkuin kiivauttaan ja tarkkaa terävästi ajajansa huomautuksia. Melkein yhtämittaista laukkaa ne kulkivat puolenkolmatta penikulman taipaleen Jyvöälahteen saakka.
Mutta keli olikin mitä paras. Seliltä olivat lumet sulaneet, hyyhmät taas jäätyneet; ne olivat kauttaaltaan kierällä ja jäähilse kilisi hepojen juostessa. Hopeinen auer, häiriintyneet vitikiteet väikkyivät nousevan auringon valossa raikkaassa aamupakkasessa, tuntemattomia sinerviä vaaroja kohosi joka puolella, kadoten pohjoista kohti rannattomaan pohjukkaan, jossa olivat Vuonninen ja Ponkalahti, molemmatkin näkymättömissä. Ainoastaan Pirttilahden kylä oli välillä ja etäämpänä suuren selän rannalla vähäinen Mölkkö. Muutoin käsitti katse kaikkialla ainoastaan koskemattomia rantoja, kasken rikkomattomia kaukovaaroja, joilla ei missään näkynyt asutuksen ulkopiirrettä.
Mutta vaikka tämä selkä oli niin yksinäistä ja asumatonta, niin tuntui se kuitenkin tuttavalliselta. Muistelimme, kuinka Lönnrot oli keväällä ajellut tätä samaa selkää ja samaan kyläänkin, vaikka Vuonnisesta tullen. Silloinkin oli Kuittijärvi kauttaaltaan kieränä, niin että sitä saattoi ajaa vaikka mistä ja vain tähdistä katsella yöllä matkan suuntaa. Täällä oli Europaeus yksinäisenä ja säästelijäänä, palavan intonsa ajamana, retkeillyt kylästä kylään etsien ja kysellen, pelastaakseen lyhyimmänkin runomurusen, pienimmänkin täysipätöisen säkeen. Tuon innolla ja rakkaudella suoritetun työn muisto sytytti lämpöä meidänkin rinnassamme.