Ylä-Kuittijärvestä vievät penikulmaa, ehkä toistakin pitkät virtaiset salmi- ja jokivedet Keski-Kuittijärveen, ja näitten välivesien pohjoispuolella, lähellä Ylä-Kuittijärven rantaa, on Jyvöälahden kylä. Tie kohosi selältä kannakselle, jolla oli sievä Suomen malliin rakennettu talo, ja kannaksen ja pienen harjun poikki ajettuamme näimme salmivesistä pistävän lahden, jonka rannalla useimmat talot ja tsässyönä oli. Kylä on jotenkin hajallinen. Toiset talot olivat meidän puolen tapaan rakennetut, niinkuin muutoin olivat Vuokkiniemen kirkonkylässäkin olleet, toiset olivat vanhaa "Venähen mallia". Edelliset olivat enimmäkseen laudoitetut ja maalatut ja varakkaamman näköiset, jälkimäiset harmaat, pyöreistä hirsistä, useinkin pahasti kallellaan, jopa hajalle menemässä, mutta vanhuutensa ja outoutensa puolesta meistä mieltäkiinnittävämmät. Suomalaiset talot kuitenkin antoivat kylälle tuttavallisen sävyn ja todistivat heti ensi näkemällä, että Suomikin ainakin yhdelle puolelle vaikuttaa semmoisena kultuurikeskustana, joka määrää uudistusten mallin. Ne isännät, jotka olivat talonsa meidän malliin rakentaneet, asuivatkin suurimman osan vuotta Suomessa kauppapuotejaan hoitamassa. Mutta vaikka heidän asiansa enimmäkseen olivatkin meidän puolellamme, pitivät he kuitenkin talonsa etäisessä kotipuolessaan vararikon turvana.
Vähäiset olivat kylän vainiot, sen näki paikalla, vaikka niitä vielä lumikin peitti; ne eivät asujiaan elätä. Penikulmain laajuiset salot alkoivat heti kylän reunasta. Lähinnä kylää oli metsä kuitenkin raiskattua ja huonoa. Metsät olivat valtion omaisuutta ja taloille luovutettiin vain tarvepuut; nämä otettiin niin läheltä kylää kuin suinkin, jotta päästiin vähemmillä vetomatkoilla. Ja siitä syystä tuossa metsänrunsauden maassa ihmisen naapurina kuitenkin enimmäkseen asuu metsänkehnous. Vienan Karjalan kylä raiskionsa ympäröimänä siitä saa jonkinlaisen tylyn leiman. Mutta kaikkialla ei tämä piirre kuitenkaan ollut varsin silmään pistävä. Pahimmin se loukkasi suurimpien kylien ympäristössä.
Jos olisi nähnyt kylästä kauemmaksi pohjoista kohti, niin olisimme jotenkin lähellä, parin kilometrin päässä vain, nähneet Keski-Kuittijärven, joka pistää koko joukon limittäin Ylä-Kuittijärven sivu, niin että Jyvöälahden kylä on molempien järvien välisellä kannaksella. Mutta metsä esti sille puolelle näkemästä. Kannaksen poikki kävi talvitie Uhtueen ja sitä kautta tavallisesti kesälläkin matkustetaan, kun vesitie Enonsuun kautta kiertää paljon. Uhtueen, Vienan Karjalan suurimpaan kylään, voisipa sanoa kaupunkiin, on Jyvöälahdesta vain puolentoista penikulmaa suorin tein.
Asunnon saimme paremman kuin olimme osanneet toivoakaan. Asetuimme erään lesken taloon ja saimme kaksi somaa vierashuonetta, joissa oli uutimet akkunoissa, kaihtimet vuoteissa, lattialla matot ja kaikin puolin moitteeton puhtaus. Ja ehkäpä vielä tärkeämpää oli, että emäntä oli kotoisin Oulusta ja osasi laittaa semmoista ruokaa, johon olimme tottuneet. Hän oli nuorena palvellut kotikaupungissaan hyvissä taloissa, kunnes joutui karjalaisen kauppiaan kanssa naimisiin ja muutti tänne. Samoin kuin yleensä Suomesta tuodut naiset, samoin hänkin oli uskontoa muuttanut ja sekä kielen että tapain puolesta täydelleen karjalaistanut. Mutta syvällä mielen pohjalla oli kuitenkin säilynyt kiintymys omaan maahan ja tämä oli varsinkin miehen kuoltua yhä enemmän kuohunut esille, niin että siitäkin syystä olimme taloon tervetulleita vieraita. Leski asui tyttärensä keralla kahden avarassa talossaan; molemmat pojat, joiden omaisuutta talo miehen kuoltua oli, olivat Suomessa puotimiehinä. Kahden asuivat äiti ja tytär maat, hoitivat kalanpyynnin, pitivät lisäksi pientä jauhokauppaa ja tulivatkin siten jotakuinkin toimeen.
Talo oli muutoin kylän avarimpia ja sen puolen malliin rakennettu, kaikki asuinhuoneet, karjanhuoneet ja rehusuojat saman laajan katon alla hyvässä sovussa. Jykevästä, kolkutinraudallisesta ulko-ovesta tultiin ensinnä matalaan tanhuaan, josta meni ovi samalla tasalla olevaan navettaan ja portaat toisessa kerroksessa oleviin asuinhuoneisiin. Paitsi navettaa ja tanhuaa on pohjakerroksessa karsinakin, laaja akkunaton säilytyshuone, mutta siihen ei ole ovea muualta kuin sen päällä olevasta asuinpirtistä. Toisessa kerroksessa on ensinnäkin laaja eteinen eli sintsi, joka leveänä, suorakulmaisena käytävänä kulkee rakennuksen kautta, päättyen "sarajaksi" sanottuun parveen, jossa säilytetään karjanrehua. Sintsin toisella puolella on avara pirtti, toisella puolella pieni "tsunala", jota käytetään vaatehuoneena, ja sen vieressä ruokatavaroita varten säilytyshuone. Tanhuan päällä olevan haaran sivussa ovat vierashuoneet, "komitsat", toisissa taloissa yksi, toisissa kaksi; toisissa niitä ei ole ensinkään. Semmoinen on suuri karjalaismallinen talo, mutta köyhempien rakentamat ovat tietenkin paljon vajanaisemmat, usein yhdenkertaiset, ilman vierashuoneita ja tsunaloita. Alempana taas, Uhtuessa ja Kemijoen varressa, tapaa taloja, joissa alakerta päin vastoin on kehittynyt täydelliseksi asuinhuonekerrokseksi, niin että molemmissa kerroksissa asutaan.
Emäntämme, jolla paitsi hienoja kasvonpiirteitä oli jalo ja syvätunteinen luonne, kohteli meitä kuin omaisiaan ja laittoi ja puuhasi kaikki parhaan taitonsa mukaan. Hän oli meille lisäksi oivallinen johdattaja Karjalan puolen olojen ja tapojen tuntemiseen. Tuskinpa siellä syntyneiltä olisimme saaneetkaan yhtä täydellisiä ja luotettavia tietoja kaikenlaisista käsityksistä ja tavoista kuin häneltä, jonka mieleen ne olivat paremmin koholle jääneet, koska ne alussa olivat outoudellaan hänen huomiotaan herättäneet ja monikin ehkä kysynyt mielentaistelua, ennenkuin muuttuivat tottumukseksi.
Väleen siis aloimme kotiutua ja emäntämme avulla saada tuttavapiiriä. Se kävi helposti laatuunsa. Ellei lähdetty rahvasta kotoaan hakemaan, niin se piankin itse saapui näkemään "Ruotshista" tulleita runonkerääjiä ja heidän kanssaan tarinoimaan.
Sitten aljettiin tiedustella toverilleni kielimestaria ja saatiin sekin. Hän oli Venehjärven Lesosia, Varahvontta nimeltään, vanhanpuoleinen mies jo, mutta siitä hyvä, ettei hän ollut liikkunut meidän puolellamme kaupoilla, koska häntä ei pidetty kauppaan kyllin ovelana. Hän oli siis paremmin kuin toiset säilyttänyt kielensä puhtaana. Varahvontta, huonoilla palkoilla, kovassa työssä ränstynyt mies, luuli hyvinkin helpoille päiville pääsevänsä, kun ei tarvinnut muuta kuin vastata toisen kysymyksiin, vieläpä vain omasta päästään. Mutta kovin kauaa hän ei siinä työssä ollut, ennenkuin rupesi valittamaan istumisen vaivoja, käänteli ja väänteli itseään tuolilla, keksien jos minkälaisia asennoita — ja pian väsymystäkin. Vastaileminen kävikin työläämmäksi kuin olisi luullut, sillä kysymykset tehtiin Lönnrotin suuresta sanakirjasta, jota toverini kävi läpi sanavaraston selville saamiseksi. Moinen sanakirja etsiskelee miehen aivot moneen kertaan joka soppea myöden, ennenkuin käsistään päästää, se ennättää hänet moneen kertaan uuvuttaa, vaikka vastaukset liikkuvatkin vain jokapäiväisen elämän varrella hankituissa tiedoissa. Lopuksi saatiin avuksi verkonkutominen, ja sen säestyksellä sanakirjatyökin sujui paremmin. Vakavampien pohtelujen lomassa pulpahti aina esiin kaikenlaisia kaskuja ja juttuja, sen mukaan mihin kysymyksen alaiset sanat milloinkin johtivat ajatusta. Lepohetkinä, kun ei ollut muuta puheen aihetta, Varahvontta usein alkoi kertoa pienestä tytöstään, ja silloin ukon mieli lämpeni ja vilkastui, vaikka olisi äsken pahastikin nukuttanut. Tyttönsä ja vaimonsa elättämiseksi hän täällä kaukana kotikylästään raatoikin… Venehjärvessä ei ollut edes työn ansiota. Palkan pienuudesta ja ravinnon niukkuudesta huolimatta hän saikin heidät hengissä pysymään, saattoipa silloin tällöin viedä jonkun korunkin tai leikkikalun tuomisiksi. Meidän palveluksessamme Varahvontan ansiot paranivat, ja vaatettakin hän sai meiltä kaikenlaista, ettei tarvinnut siihen rahaa kuluttaa, ja lisäksi hän nyt pääsi koko joukon paremmalle ruualle. Kauaa ei kulunutkaan, ennenkuin muuttuneitten olosuhteitten vaikutukset alkoivat tulla näkyviin miehen muodossa. Kasvot alkoivat täyttyä, saada verevyyttä ja lemmoista hohtoa, joka osottaa viihtymystä ja tyytyväisyyttä olemukseen. Mielialakin sen mukaan yhä parani. Paraimmillaan se oli samovaaran ääressä. Varahvontta jo alusta alkaen otti teekeittiön erikoisen huolensa esineeksi, hoitaen sitä yhtä suurella rakkaudella ja taidolla kuin konsa suuren talon omistaja, jolla on oma samovaaransa. Silloin hän oli hyvällä tuulella, silloin muistuivat jutut mieleen, mutta siltä hän ei suinkaan unohtanut kohentaa kekäleitä samovaarassa ja valaa "tokanoihin", sitä myöden kuin ne tyhjenivät, ja muitten herettyä hän jatkoi yksin, vähensi lehtimehua sen mukaan, paljonko oli vettä jäljellä, ja jakeli sokeripalan niin moneen kertaan että se lopulta oli pieni kuin pyy maailmanlopun edellä. Näin hän istui ja syvissä mietteissä joi keittiön kuiville, nousi ja sanoi hyvät yöt sekä lähti naapuritaloon nukkumaan. Enemmän perehdyttyään uuteen asemaansa hän alkoi älytä olevansa tärkeämpi henkilö, kuin oli ennen luullutkaan. Naiset olivat jo huomaavinaan, että hänessä alkoi herätä herrastelemisen henkeä, joka ei muutoin köyhimmässäkään karjalaisessa ole syvällä pinnan alla. Ihmetellen he näkivät, ja meille kertoivat, kuinka hän oli alkanut illalla kortteeritaloon mennessään kantaa kädessään palavaa kynttilää, ikäänkuin ei muutoin näkisi. Naisia moinen ylellisyys tuntui vähän harmittavan, mutta ukolle se tuotti suurta huvia, ja astuessaan siten naapuritaloon jäätynyttä polkua valaisten hän itsekseen hymähteli.
Hiljalleen he sitten janasivat työtään, kielimestari ja kielentutkija, taikka oikeammin, Varahvontan piankin tekemän huomion mukaan, opettaja ja oppilas, istuivat ahkerina aamusta iltaan, kunnes illalla kokoonnuttiin pirttiin naisten keralla tarinoimaan. Emännältä näin vähitellen saatiin tieto toisensa jälkeen, ja milloin hän ei joutunut, silloin ylläpitivät pakinaa hänen tyttärensä, nuori solakka Seni, ja tämän ystävätär, verevä Okahvi, ja usein istuimme siten hauskassa pakinassa myöhään vaalenevaan kevätyöhön.
Minä päivin kävelin kylällä etsimässä kaikenlaista vanhaa, rakennuksia, puunleikkauksia, koruompeluksia, ryhdikästä ukkoa, itkun taitavaa akkaa. Mutta pian heräsi halu päästä laajemmalta kulkemaan, muita seutuja näkemään, runoja keräämään… runothan ne olivat minut matkaankin viehättäneet.