Olikin meille annettu erikoinen keruutyö. Tosin ei arveltu enää uusia runoja hakemallakaan löytyvän — vaikka me itse sitä salassa toivoimme, — mutta edellisiin toisintokeräyksiin oli kuitenkin jäänyt aukkoja, joitten täyttäminen oli suotava.

RUNONKERUUSSA.

Varhaisimmat kerääjät, Lönnrot, Europaeus y.m., joitten saaliista Kalevala koottiin, eivät yleensä käsikirjoituksiinsa merkinneet laulajain nimiä, eivätkä aina laulupaikkojakaan. Mutta Kalevalan aiheisten runojen tieteelliselle tutkimiselle huomattiin myöhemmin tärkeäksi, että runotoisinnoitten kotipaikat ja laulajat ja vielä laulajain sukulaisuussuhteetkin tulivat mikäli mahdollista tunnetuiksi. Siitä syystä 1870-luvulla pantiin toimeen laaja runonkeruu, joka käsitti kaikki ne Venäjän Karjalan seudut, missä runoja oli säilynyt. Työn suunnitteli ja suurimmaksi osaksi suorittikin A.A. Borenius (Lähteenkorva), apulaisinaan A. Genetz ja A. Berner. Tämä keräys oli kaikin puolin perusteellinen ja perinpohjainen, mutta sen johtajan mielestä oli vielä jäänyt aukkoja, ynnä yhtä ja toista muuta kyseltävää, ja niitä piti meidän koettaa täyttää. Saimme mukaamme koko joukon lappuja, jotka olivat eri runoaiheitten mukaan järjestetyt ja sisälsivät tietoja siitä, mitä oli ennen kustakin paikasta saatu, mitä vielä oli tiedusteltavaa. Niinpä tiesimmekin selkeästi, mihin suuntaan meidän oli suunnattava etsiskelymme. Mutta niinkuin sanoin, hiljaisessa mielessämme ajattelimme: Olisiko mahdettu koko tuo avara alue niin tyystin etsiä, ettei olisi vielä jäänyt joku pieni kyläpahanen, joku köyhä, mutta muistava mökin ukko meidänkin varallemme? Vaikka runotoisinnot yleensä kulkevatkin samoilla seuduilla jotenkin samoja latuja, niin on kuitenkin siellä täällä aina löytynyt joku muita parempi laulaja, joka kohoo kuin kokkahonka tasaisesta metsästä, joka on laulanut viljalti semmoisia säkeitä, joista ei yleisissä runotoisinnoissa ole mitään säilynyt. Semmoisia olivat Latvajärven Arhippa, Ilomantsin Megrijärven Simana Sissoinen, Kesälahden Humuvaaran Kainulainen, Vuonnisen Ontrei ja joku muukin. Eikö vielä löytyisi semmoista yksinäistä erämaan honkaa, jota ei olisi keksinyt edellisten kerääjäin tähyävä silmä?

Jyvöälahdessa en yrittänytkään, se oli vanhastaan tunnettu runoista köyhäksi. Lönnrot poikkesi siellä viidennellä ja kuudennella runonkeruu-matkallaan, mutta valitti saaliin niukkuutta, jonka vuoksi hän ei kauaa viipynyt kylässä kummallakaan matkallaan. Toverini työksi jäi yrittää, olisiko hänellä parempi onni, ja hän todella saikin sieltä kevään kuluessa useitakin toisinnoita.

Suomessa karttaa tutkiessani olin iskenyt silmäni Pistojärven seutuun. Se on Jyvöälahdesta luoteeseen päin, lähellä Kuusamon rajaa. Järven läpi juoksee Kuusamon Muojärvestä tuleva Pistojoki, joka laskee Ylä-Kuittijärveen lähellä Vuonnista. Lönnrot tosin mainitsi Pistojärven jo olevan varsinaisen runoalueen ulkopuolella, ja hyvin vähän olivat sieltä myöhemmätkään kerääjät saaneet. Mutta minä en uskonut itse yrittämättä. Tuskin olimme saaneet asuntomme Jyvöälahdessa kuntoon, niin lähdin sen vuoksi matkaan, koska ilmat olivat kylmenneet ja keliä vielä näytti kestävän.

Ajoin Jyvöälahdesta kannaksen poikki Keski-Kuittijärvelle, josta pistää tänne länttä, jopa vähän luodetta kohti paria penikulmaa pitkä "pohja". Sitä ei kartoissa näy, ehkä siitä syystä, että saaririutta sen erottaa valtaselästä, joten se summittaisessa kartoituksessa saattoi jäädä huomaamatta. Saarien välisistä salmista esiin ajaessani näin edessäni suuren Uhtuen, joka selän rannasta ulottuu pari kilometriä maan sisään päin. Uhtuesta lähdin erään karjalaisen tukkimiehen hevosissa Pistojärven taipaleelle. Se on autioimpia välejä, mitä näissäkään erämaissa tapaa, karuinta kangasta, jolla siellä täällä on hietaharjujen lomassa pieniä lampiloita ja joku laajempikin järvi. Paljon en kuitenkaan tällä kertaa nähnyt maisemista, sillä matkustimme kautta yön. Kulku sujui ylen hitaasti, tie oli huonoa askeltietä, jolla ei ollut ajattelemistakaan juosten ajaa. Synkkä tunne tahtoi yöllä väkisinkin vallata mielen näillä ventovierailla mailla, rannattomain salojen keskellä, tuntemattoman miehen reessä, tunkeilevan unen kanssa tapellessa — povitaskuni oli aivan pullollaan yhden ruplan seteleitä, niissä oli koko matkakassani. Järvillä oli keli parempi, ne olivat kaikki kierällä ja niillä hevonen hoputettiin juoksuun. Aamupuoleen yöstä saavuimme puoliväliin rakennetulle autiolle matkasaunalle, jossa syötettiin. Meidän nuotion ääressä lämmitellessä koitti vihdoin aamu ja auringonnousu oli mitä ihanin. Häikäisevä kirkkaus valui härmäiselle salolle, johon jo oli ilmestynyt sinne tänne pälviä, teeret heräsivät kuhertelemaan, metso lensi keskelle lumetonta järvenjäätä soittelemaan ja siipiään hankaamaan, eikä ollut tuosta milläänkään, vaikka sitä tervehdin muutamilla raikuvilla pamauksilla.

Keveämmin kuljettiin nyt päivän valossa kaksi penikulmaa Salmen taloon, joka oli ensimmäinen asumus koko neljän penikulman matkalla Uhtuesta lukien. Salmen talo oli hyvä ja varakas, isäntä monet kaupat tehnyt ja pohataksi mainittu. Mutta kysymykseni, eivätkö he runoja osanneet, saivat isännän ja emännän vähän kuin häpeämään, että moista heiltä kysyttiinkään. Mutta Ohdassa he sanoivat olevan isännän, joka oli hyvä runon taitaja, ja sinne siis ajoin "Mustaa Miikulaa" tapaamaan. Tie painui metsästä Ohdan järvelle ja järven takaa näkyi pieni kylä, josta helposti löytyi Mustan Miikulan vähänläntä talo. Ensi kerran piti minun siis nyt ruveta taitoani koettamaan salattujen sanain ilmi saamiseksi. Taitoa siihen usein tarvitaankin, sillä moni laulaja kauan estelee, oikkuillen niinkuin taiteilijat ainakin.

Pirtissä istui kookas mustapartainen vanhus nuottaa parsimassa. Minun laadittuani tervehdyksen maan tavan mukaan hän nousi ylös ja saattoi vierashuoneeseensa. Aloin varovaisesti esitellä asiaani, mutta kovin vaikeata oli saada Miikulaa edes runoja tapailemaan, koska hän, vanhauskoisena, piti niiden laulamista "reähkänä", s.o. syntinä, etenkin kun oli vielä paastoaikakin. Mutta "viina mielen villitsi", minulla oli kanssani tätä ilolientä, ja vanhukselle, joka ei enää ollut moneen aikaan käynyt kaupoilla, se oli harvinaista mielenkirvoittajaa ja herätti hänessä muistoja menneiltä nuoremmilta ajoilta. Eikä aikaakaan, jo irtaantui pieni runonpätkä, ja paikalla huomasin, että ne olivat täysipätöisiä vanhoja säkeitä, ja intoni siitä kasvoi. Vanhus alkoi pinnistellä muistoaan, vaivata itseään parhaalla tahdolla, yrittää ja tapailla ja valittaa sekaan, että muisti oli mennyt.

Laulajan alkusanoilla tietysti piti matkaan lähteä, se näytti olevan kuin itsestään selvää. Vihdoin hän karisti kurkkuaan ja lähti laulamaan, runosävelellä tietenkin; se tuntui aina paremmin johtavan säkeet muistoon: (Runojen kirjaanpanot eivät yleensä ole tarkkaan kansankieltä. Kirjoittaja ei kiireessään jouda muuta kuin merkitsemään huomattavimpia piirteitä.)

"Joko mie laulan laiha poika,
Mies veretön viekiittelen?
Laulan laihoista lihoista,
Kupehista kuuttomista,
Kun ei tässä lautshat laula,
Eikä ikkunat iloile…"