Palasin näine saaliineni iltapäivällä takaisin Salmeen ja sain sieltä pikkaraisen hevosen ja poikapahasen kyyditsemään Uhtueen. Kun tie ei päivällä ensinkään kantanut, täytyi jälleen lähteä yöksi taipaleelle, sillä yöt olivat selkeät ja tie silloin jäätyi. Hiljalleen hevosraukka astui askel askelelta, murheellisen näköisenä, ja sekä kyytimies että kyydittävä torkuimme, havahtuaksemme ainoastaan mäissä ja järvillä, joilla hevosta hoputettiin edes vähänkin juoksemaan. Mutta yö oli lumoava, täysikuu valoi kuutamaansa erämaan äänettömyyteen, joka oli niin hiljaista, että ajatuskin sen edessä vaikeni. Ilman sanomaton raikkaus valui kautta koko ruumiin. Lauantaina aamulla aukeni vihdoin metsä ja kompuroimme Uhtuen kylään, josta vielä samana päivänä ajoin edelleen Jyvöälahteen. Piti ennättämäni toverini ja tuttavien seuraan viettämään pääsiäistä, joka oli seuraavana päivänä.
Yksin kulkeminen, vaikken ollut kauaakaan poissa ollut, oli piankin osottanut, kuinka suuriarvoinen viihtymiselle oli toveri ja koti, vaikkapa väliaikainenkin. Iloisilla tunteilla, ikäänkuin kauankin poissa oltuani, saavuin sen vuoksi Jyvöälahteen, jossa toverini ja Varahvontta olivat tavallista aikaisemmin työnsä päättäneet, koska oli Äijäpäivän, s.o. pääsiäisen aatto. Juhlatunnelma vain koheni, kun piiri suureni, ja hupaisesti vietimme yhdessä seuraavat pyhäpäivät. Toverini kuunteli mielenkiinnolla kertomusta matkastani, mutta hänpä oli niin ankarasti puraissut suureen työhönsä kiinni, ettei aikonut paikaltaankaan hievahtaa ennenkuin kesällä, jos kuinka mieli tekisi.
HÄVINNYTTÄ RUNOA ETSIMÄSSÄ.
Konsa oletko etsinyt arvokasta esinettä, kadonnutta perhesormusta, joka on sormestasi kirvonnut nurmikkoon? Tähystät, tuijotat, suorit kaikki heinän juuretkin, mutta et löydä, vaikka miten etsisit, ja mielesi siitä apeutuu kumman haikeaksi.
Samalta tuntuu haihtuvan runon etsiminen. Mielessäsi väikkyy entisten sukupolvien aarre, joka on vaipumassa unhotukseen. Kyselet, tiedustelet, mairittelet, mutta enimmäkseen on vain päänpudistus masentava vastaus. Joskus välähtää toivo, sinut opastetaan jonkun vanhuksen luo, ja tulet sinne vain huomataksesi, että vuosien tuisku on auttamattomasti luonut umpeen jäljet. Vanhus hymähtää surumielisesti muistellessaan, kuinka ennen laulettiin, vaan nyt ovat virret kaikki häipyneet muistosta. Mielesi valtaa epätoivoinen kiihko, koetat johdatella, lievästi pakottaakin, ja kun vanhus säettä sieltä täältä muisteltuaan väsyneenä heittää tapailemisenkin, niin vähältä vuodatat kyyneliä runon nurmettuneella haudalla.
Luulin Ohdassa päässeeni uuden runotoisinnon jäljille, ja se piti minua niin levottomana, etten malttanut pysyä alallani kuin juhlapäivät. Kun ilmat jälleen kääntyivät koleammiksi ja keliä lupasi jatkua vielä rupeaman, niin suoriusin uudelleen matkaan. Mutta tällä kertaa en ottanut mukaani mitään liikaa tavaroita, en edes valokuvauskoneita, jotta tyhjänä miehenä pääsisin paremmin taipaleen poikki, jos keli perältäkin kesken sortuisi.
Varahvontta oli päässyt kotonaan käymään, ja siitä oli toverillani perältäkin päivä joutoaikaa lähteä minua Uhtueen saakka saattamaan. Lystisti ajoimme aamupakkasella Keski-Kuittijärven helisevää jäätä ja poikkesimme välillä Kylänniemen taloon, jossa asui emäntämme hyviä tuttavia: Meitä oli nimenomaan kutsuttu sinne vieraiksi, ja sen vuoksi oli vastaanottokin toisenlainen kuin tavallisen matkamiehen. Talo oli yksinäinen, Kuittijärven saaressa, mutta hyvin toimeen tuleva, avarasti rakennettu. Viivyimme siinä pari tuntia ja meitä kestittiin parhaimman mukaan. Jo pihalle riensi isäntäväki vastaanottamaan, niinkuin ainakin hyviä vieraita, ja pihalle niinikään jälleen saatteli meidät lähtiessämme; ja siitä tiesimme, että olimme tervetulleet ja että myös olimme jättäneet hyvän vaikutuksen käynnistämme. Mutta hyödyimmekin poikkeuksesta. Kylänniemen emäntä, joka oli Luvajärvestä kotoisin, lauloi useita kelpo runoja, jotka suurella mielihyvällä kirjoitettiin muistoon ja liitettiin kokoelmiin.
Tällä kertaa aloin jo Uhtuessa tiedustella sitä runotoisintoa, jonka Musta Miikula Ohdassa oli laulanut. Uhtuessa oli elossa useitakin vanhoja ukkoja, jotka runoja muistelivat, ja joku oli Homankin tuntenut, jolta Miikula sanoi runon oppineensa. Mutta kaikki olivat unohtaneet, mitä ehkä olivat kuulleet hänen laulavan. Voassilainen Kostja, lähes satavuotias ukko, kuulu tietäjä, sanoi ennen paljonkin osanneensa, mutta helpompi olisi ollut ammentaa kouralla vettä syvästä kaivosta, kuin kaivaa kätköstään ne runot, joita hän puheensa mukaan oli ennen osannut. Johtaakseni häntä jäljelle kysyin, osasiko hän sitä runoa, jossa kerrottiin Lemminkäisen kuplavalla kivellä kulkeneen Tuonelan joen poikki… ja hän kertoi minulle kuplavasta kivestä sotkuisen tarinan, joka oli puoleksi satua, puoleksi ehkä jotain vanhaa pyhimysjuttua ja aivan tolkkua vailla.
Talvitie oli niin huonontunut, että kuljin jalan Salmeen. Lunta kyllä olisi ollut vielä, mutta tie upotti, ja semmoiselle tielle ei ole erämaahan hyvä lähteä. Aikaa minulla niin ollen oli kylläkseni katsella niitä karuja kankaita, joita pitkin tie kulkee. Uhtuetta piirittävät koko pohjoispuolella samanlaiset, penikulmia laajat kankaat, jotka eivät kasva muuta kuin harvanlaista petäjikköä ja laajalti ovat kulojen polttamat. Siinäpä syy, miksi lähimmät kylät tällä puolella ovatkin niin etäällä. Puolivälin järvellä oli muuan Uhtuen isäntä nuotalla. Jäähän oli hakattu avannoita, joitten kautta nuotta pitkillä saloilla levitettiin jään alla ja köydet kuljetettiin suureen nostoavantoon, johon nuotta sitten vedettiin. Mutta huonoksi sanoivat kalantuloja ja huolestuneelta näytti isäntä minun sitä kysyessäni. Pitihän kuitenkin koettaa.
Elias Lönnrot kulki tämän saman taipaleen seitsemännellä runomatkallaan v. 1836. Hän kulki myöhään syksyllä, marraskuussa, ja tapasi samalla järvellä Uhtuen miehen kalastamassa. Matkastaan hän kertoo: