"Perjantaina 25 Marraskuuta läksin Uhtuesta Ohtakylään. Matka luetaan olevan 45 virstaa kylätöntä taivalta. Keli ei ollut kiitettävä, jos ei varsin kehnokaan. Muutamassa paikassa uppo hevonen rinnuksista saati suohon, jotta oli kylläi vaikia jälle ylös päästä. Samaan paikkaan sano kyytimies hevosia toisinaan jääneenki. Ei muuallakan kantaneet suot varsin hyvästi. Ilman kulettiin vaihetellen soita, lampia ja kankaita, jota laatua ovat kaikkiki maat näillä pohjasilla seuduilla. 20 virstaa kylästä tultuamme oli sauna, johon eräs mies Uhtuesta oli asettaunut lähellisessä lammissa kalastamaan. Siinä istui hän meidän tullessa valkian ohessa poikansa kera. Oli myös vähä ennen meitä tullut Koljolan kylästä eräs ukko akkane ja tyttärenensä. Hänellä oli mieli lähteä parempoa elopaikkoa etsimään Venäjän maalla, lähteä pääelolle, kuin hän sano, taikka kerjäämään eli kysymään, sillä kerjäämistä täällä sanotaan kysymiseksi. Sitä varten oli hän varustautunut hevosella, padalla, kuppiloilla (staltsoilla) ja pussiloilla (värtsilöillä). Tässä oli tämä kulkeva perekunta kalastajalta saanut kaloja keitokseksi, isoja, lähes puolentoista korttelin pituisia, valkosia muiehia (muikkuja), joita vaan hyvistä lampiloista saahaan ja jotka kuulu vasta jään alla kutevan. Niistä keitti akka rokkoa ja jäi vielä meistäki keittämään, sillä kyyttimieheni vel ei syöttänytkän kauan hevostansa. Ukko sanottiin Koljolan kylän parahaksi laulajaksi, vaan tässä ei nyt käyttänyt häneltä lauluja kirjoittaa, sillä jos polvet pöytänä maassa savun seassa vähin olisinki kirjotellut, niin ukko ei niin heti myöstynytkään laulamaan, eikä sanonut oikein, laulumahtiinsa pääsevän, ennenkuin saisi ryypin eli kaksi suuhunsa. Sanottiin häntä myös koko paikkakunnan parahimmaksi tietäjäksi ja kertopa itseki, jotta häntä usein oli etähellä'ki kuletettu ihmisiä pahoista päästämään. Kerran oli Petrosavotskassa herra mielirikkouksiin tullut ja sinne'ki oli häntä käyty. 'No voitko päästä hänen jälle mielihinsä?' kysäsin minä. 'Mitäpä tuonne ilman olisin lähtenytkän', vastasi ukko. Niin tarkat toki ei kaikki tohtorit ole. Vielä kysyin ukolta, paljonko hänellä siitä päästöstä maksettiin. Hän sano itsensä ei konsa suuren palkoillansa olleen, vaan vähempään tyytyneen. Niin silloinki oli hänelle tunkemalla tungettu tukku valkoisa pumakoita (25 ruplan setelilöitä) käteen, vaan hän ei ollut ottanut, kun yhen sinikön (5 ruplan) ja mitä vähä ruokavärkkiä keralla. Ukko ei ollut kun jos korttelin päällä kahen kyynärän, jonkatähen hän kyllä nuorempana mahtoki, kuten sanottiin, rattaan tavalla maassa pyöriä ja ilmassa oravan tavalla puusta puuhun lentää. Sekä Ohdassa, Pistojärvessä, Suvannolla ovat miehet myös lyhyitä, tuskin puolen kolmatta kyynärää, jotta kyllä luulenki heiän Lappalaisista alkunsa saaneen. En tieä, miten lienevät näistä seuvuin pohjaseen päin."
Sitä eroa miesten mitassa en minä tosin huomannut, vaikka väki sillä puolella kyllä onkin toisen luontoista. Salmen isäntä varsinkin oli turpea ja vankkatekoinen mies, eikä ollut Musta Miikulakaan helpponen miehekseen. Mutta semmoiset vaikutelmat aina ovat enemmän tai vähemmän tilapäisiä.
Salmesta pääsin hevosella Pistojärveen. Ehdotin, että ajettaisiin selkää, koska Ohdan järvi ja Pistojärvi oli kartassa yhteen piirretty, mutta sanottiin kartan olevan väärässä, ja niinpä ajoimme maakannaksen poikki. Pistojärvi on laajanlainen ylämaan järvi, täynnään niemiä ja lahtia, rannoillaan sankat metsät, pari kylää ja joku yksinäinen asumus. Sieltä aloin jälleen etsiä Homan lauluja, mutta pian se kylä oli haettu, enkä keneltäkään saanut säettäkään, joka olisi Homalta periytynyt. En hänen heimolaisiltaankaan, joita vielä oli elossa järven takana. He olivat niin "jäykkiä", Europaeuksen sanoja käyttääkseni, ettei ollut yrittämistäkään ruveta runoista puhumaan.
Se talo, jossa majailin, oli toimeentuleva ja hyvässä kunnossa, ja vaikka asukkaat olivatkin "vanhaa vieroa" ja sen mukaan ennakkoluulolla katselivat muukalaista, ei kuitenkaan vieraanvaraisuutta kielletty. Emäntä, joka oli Venehjärvestä kotoisin ja erään sikäläisen runoja taitavan isännän sisar — Hökkä Petrin, jonka olimme Suomen puolella tavanneet — leikkasi juuri pirtin permannolla kotokutuoista siniseksi painettua sarkaa eli "sviitkaa" vanhan malliseksi "kostoksi". Semmoisia hameita naiset talvella yhä käyttivät ulkotöissä, vaikk'eivät nuoremmat moista vaatetta enää mielellään pitäneet huoneissa ollessaan. Vanhat ihmiset siitä eivät tahtoneet luopua. Moinen kosto on suora ja ulottuu kantoihin saakka, ikäänkuin pitkä mekko, vaikka vyötäisiltä kavennettu. Se sulkeutuu kaulan ympäri, jota vastoin uudempi "sarahvana" jättää osan rinnastakin paljaaksi. Keritsimillä eukko leikkasi paksua sarkaansa ja puhui aina väliin, mutta, vaikka hän epäilemättä osasi runoja, samoin kuin veljensä, "Hökkä-Petrikin", niin ei hän kuitenkaan ruvennut tapailemaankaan, koska ne muka olivat synnillisiä. Eukko piti vielä nuhdesaarnankin siitä, että mokomia kehnoja renkutuksia paperille pannaan. Mutta hänen verevät ja somat tyttärensä varmaan olisivat laulaneet, jos moamo olisi sallinut. He olivat juuri tulleet metsästä, josta olivat ajaneet kotiin kaatamansa melkoisen hirren, riisuivat päältään vahvat ulkovaatteet ja pukeutuivat punaisiin karttunoihinsa, nauroivat ja laskivat leikkiä, ja toinen kiipesi, ikäänkuin jo päivän työn suoritettuaan, uunin kosinalle loikoilemaan, pitäen sieltä hymyillään koko pirttiä hyvällä tuulella. Tyttöjen täydet posket punottivat kilvan hienoprikullisen punaisen vaatteen kanssa. Talo oli muutoin niin hyvä ja raitishenkinen ja kaikin puolin järjestyksessä, että se itsessään vielä oli kappale vanhaa salolaista henkeä, vaikk'ei runoja osattukaan, — taikka ei tahdottu laulaa.
Muuan Vuonnisen eukko, köyhä leski, mieron kulkija, kuitenkin lauloi useita kauniita runoja, niistä varsinkin "karjan luvun" sekä kauneilla sanoilla, että rukouksen tapaisella runonuotilla, joka vaihtelevaisesti esitettynä oli erinomaisen viehättävä. Näin tuo laulukas kylä Ylä-Kuittijärven perukassa siroittelee ympärilleen sekä köyhää mierolaista, että samalla runon taitoakin. Missä näillä perukoilla tapasi runokkaan naisen, usein hän oli Vuonnisesta kotoisin, sieltä naitu tai mieron kiertäjä.
Kun en täältä saanut etsimääni runoa, niin päätin lähteä etsimään vielä etempätä, aina Koljolasta eli Tiirovaarasta saakka, joka on Maanselällä, aivan lähellä Suomen rajaa. Sinne minua viehätti sekin saamani tieto, että siellä eli Martiskan poika Teppana, [Karjalainen panee nimensä eteen isän nimen deminutivimuodon ilmoittaakseen, kenen poika hän on; "Martiskainen Teppana" eli tarkemmin "Martiskainji Teppana" siis merkitsee: Martiskan poika Teppana] joka ehkä oli jäänyt edellisiltä kerääjiltä laulattamatta. Mutta kun ei luultu tien enää hevosta kannattavan, niin lähdettiin minua kyyditsemään poroilla, joita Pistojärvessä pidettiin ainakin yhdessä talossa. Taipale oli kolme penikulmaa, aaltoilevia kankaita, niitten välillä soita ja syvimpiä kohtia myöden jokia, jotka jo olivat olleet tulvillaan ja hautoneet lumia rannoiltaan, mutta jälleen saaneet uuden jään, joka poron kannatti.
En ollut ennen porolla ajanut. Aivan uteliaana kävin poron kelkkaan — täällä ei ajettu pulkilla, kuten Lapissa, vaan kelkoilla. Porot olivat nuoren mullikan kokoisia, ehkä matalampia ja pitempiä, ja kovin minua epäilytti, jaksaisivatko ne vetää miehen kolmen penikulman päähän. Ne ovat heikkoja etenkin näin keväimellä, kun paarmain toukat alkavat niitten kyljessä paisua ja lähtevät sarvet ja karvat.
Astuimme jalan kylän sulat vainiot, jäällä istuimme kelkkoihin, ja porot lähtivät tasaiseen juoksuun, juosta junnien yhteen mittaan koko puolen penikulman levyisen selän poikki. Ne juoksivat tosin hitaammin kuin hevonen, mutta nopeammin kuin mies kävelee. Näkyihän niillä pääsevän, vaikk'ei se ollutkaan mitään lentämistä, niinkuin olin kertomuksista kuullut.
Somaa kyytiä. Kelkka oli yhtä leveä kuin tavallinen työreki, mutta melkoista lyhyempi ja rakennettu niin kevyeksi kuin suinkin. Ei ole edes raahdittu panna lautoja pohjaksi, vaan istu kolmella tai neljällä kepillä, jotka vaivaavat lihoja, kylkiä ja kyynärpäitä. Poron kaulan ympäri on nahkainen lenkki, jonka alapäästä vetohihna jatkuu rinnan ja vatsan alatse ja koipien välitse vitsasta väännettyyn "käsäkseen". Kuonon ympärillä on riimu. Siitä juoksee ajajan käteen vahva poronnahkainen hihna, jota nakataan selän yli toiselle taikka toiselle puolelle, minne poroa tahdotaan kääntää. Mutta kun kelkoilla enimmäkseen ajetaan valmista tietä, niin ei ohjaamisesta ole suurta vaivaa. Poro juoksee sääret hajallaan kuin passarin haarat, varsinkin keväällä, jolloin melkein kaikki tiet ovat kakoiksi syöpyneet ja poro juoksee korkeampaa yläsyrjää, kelkka taas matalaa alasyrjää, koluten kaikki juuret ja kannot. Niska on kyyryssä, osasta luonnostaan, osasta siitä syystä, että sitä rasittaa vetohihna, mutta turpaansa kohottaa poro ilmaan, vainuten sieraimillaan lakkaamatta joka suunnalle, mistä tuntuu jäkälän hajua. Joskus se juoksee pitkät matkat ajohihna molempien säärien ulkopuolella ja kahnaa siten pois karvan säärien ulkopuolelta. Vaikka luulisi moista epämukavaa vetämistä rasittavaksi, niin saattaa se siten puolittain kylkimyyryä juosta pitkät matkat vaivojaan valittamatta. Toiset porot varovat kelkkaansa tarkoin kaikista pahoista paikoista; niin teki minun ajokkaani. Se kiersi puut ja kannot siksi loitolta, että kelkkakin niistä hyvin suoriutui, poikkesipa tieltä hangellekin pahoissa paikoissa. Mutta kun tuli semmoinen paha paikka, jota ei voinut välttää, niin se hätääntyi ja laukkasi keskeä kiivaasti, suoriutuipa kelkka miten tahansa. Kun oli syötettävä, niin katsottiin vain joku mukavan näköinen kankaansyrjä ja laskettiin porot valjaista hakemaan ravintonsa lumen alta.
Kaiken aikaa tie verkalleen nousi ja lähempänä Tiirovaaraa alkoi Suomen puolelta näkyä korkea Näränkävaara, jonka helposti tuntee päällisestään talosta ja pohjoiseen suistuvasta jyrkästä rinteestään. Tiirovaaran kylästä, joka on laajalla vaaralla, näkyi paljon etäisempiäkin Suomen nyppylöitä, jopa itse Iivaarakin, joka on Kuusamon kirkon piirissä.