Tiirovaaran taloista useat olivat meikäläiseen malliin rakennetut. Väestössäkin huomasi rajan vaikutusta; sen kieli on turmeltunutta, se oli arkimielisempää, jopa jonkun verran raaempaa kuin karjalaiset yleensä, joka ehkä johtui siitä, että niillä kulmilla porovarkaudet ja siitä johtuva huono naapurisopu Suomen rajatalojen kanssa ovat vanhastaan rehottaneet. Rajan läheisyyttä muistuttivat vielä monet suomalaiset emännät, kangaspuut ja — äpärälapset. Paastoa ei pyhitetty ja monet tavat, kuten esim. tupakanpoltto, joita syvemmällä Karjalassa pidettiin reähkänä, olivat Tiirovaarassa yleiseen suvaittuja.
Olin jo etukäteen kuulustellut, keitä tässä kylässä sopisi laulattaa ja kutka ehkä olisivat olleet Pistojärven Hornan tuttavia. Oli mainittu erästä Oleksei nimistä miestä hyväksi laulajaksi, mutta vaikka hänelle juotin kokonaisen pullon viinaa ja alun toistakin ja vaikka hän tapaili ja tapaili ja oli aina alkuun lähtemäisillään, niin ei hän lopultakaan osannut mitään muuta kuin jonkun vähäpätöisen pätkän. Mutta laulajamaineensa kautta hän tuli saaneeksi ilmaiseksi pikkuhumalan, jolle runomailla yleensä näyttiin antavan paljon arvoa, sitä kun harvoin saatiin.
Harmistuneena ja pettyneenä pistin pussiin kynät, viinat ja paperit ja lähdin vanhan Teppanan luo, jota oli mainittu Koljolan parhaaksi laulajaksi. Mutta hän taas jyrkästi kieltäytyi. Se oli niin suuri ja odottamaton pettymys, että jouduin kerrassaan epätoivoon, jopa loukkaannuin ja jonkun ajan ääneti istuttuani sanoin lyhyet jäähyväiset ja lähdin pois. Hyväntahtoinen ukko katsoi minuun pitkään, vaan ei kehottanut jäämäänkään, jäi vanhaan avaraan pirttiinsä verkkoaan paikkaamaan ja mietti, mitä lienee miettinyt.
Minä toivottomana kylää kiertämään. Kun tämä paras laulaja jäykkyytensä kautta teki kaikki aivotukseni tyhjäksi, niin mitä oli minulla toivomisen varaa? hukkaan menisi koko matkani. Sain sitten käsiini erään talonisännän, jonka sanottiin oppineen runonsa kirjasta. Mutta kauaakaan ei tarvinnut kuunnella hänen laulujaan, ennenkuin selvisi, että oli niihin vuotanut sisällystä toisistakin lähteistä. Vanhoja runoaiheita, sota-aikain kaskuja, satuja yhteen keittäen hän oli laatinut aivan uusia runoja ja kehittänyt aiheita siihen määrään, että oli saannut Kalevalan urhot tekemään puolenkymmentä eri Pohjolan matkaa. Runomitan hän oli säilyttänyt vanhana, mutta aiheiden käsittelyssä enemmän noudattanut nykyisten rekilaulujen mallia. Jos olisin ollut tottuneempi runonkerääjä, niin tuskin olisin viitsinyt tuota sotkua kirjottaakaan muuta kuin näytteeksi jonkun palasen, mutta kirjottamisen kiireessä ei kovin tarkkaan ennätä seurata sitä, onko sisällyksessä tolkkua, ja vaikka laulut tuntuivatkin epäiltäviltä, niin oli niissä kuitenkin joku verta outoja, vanhanaikaisia, taikka oikeammin keskiaikaisia piirteitä. Kirjotin sen vuoksi niin pitkältä kuin hän lauloi, ja siitä karttuikin puoliväliin toista tuhatta säettä.
Sohvonja — se oli hänen nimensä — tienasi siten päiväpalkan ja hyvän humalankin päälliseksi. Minä hyödyin todistuskappaleella, joka osottaa, minkälaiseksi Kalevalan runot käyvät nykyisen rahvaan niitä mielensä mukaisiksi muovaillessa. Julkaisenpa tässä näytteen.
Väinämöisen ja Ilmarisen sotaretkestä Pohjolaan Sohvonja oli tekaissut seuraavan runon:
"Oi emoni kantajani,
Suorita minut sotahan,
Anna vainovaatteheni,
Isäni ikutavarat,
Niin me lähtemmä sotahan, 5
Muinoisia muistelmahan,
Kuin ennen minun isäni
Kulki suurissa sovissa,
Taitavissa tappeluissa,
Mieleni minun tekisi, 10
Tahton käyä tappeluuhe,
Isän entisen poluilla,
Oisko siellä onni mulla,
Ei niinkuin ennen isällä,
Jonka surma sortisiellä, 15
Tappoivat, pahoin pitivät.
Niinpä mieleni tekeepi
Käyä kostamah kovasta,
Jospa oman onnen päällä."
Niinpä kerran kiirehesti 20
Luokse vanhan Väinämöisen:
"Kuules veikko Väinämöinen,
Lähes mulle kumppaniksi
Tuonne Pohjolan sotaahe,
Kaikki on kansani kaonnut, 25
Vanhukset on sinne vaipun,
Isä ensinkin hävisi
Taistelussa, tappelussa.
Tahtoisin kostoa kovasti,
Jos saisin avun Jumalan. 30
Saisinpa isoni sauvan,
Jonka vei ne viholliset,
Se ei ollut suuri eikä pieni,
Vain oli kullasta komia,
Alatikki arvo suuri. 35
Kuin saisin isoni sauvan?"
Tuostapa vanha Väinämöinen:
"Otamma Jumalan kanssa,
Kera meille kolmanneksi.
Lähtekäämme tappeluuhe, 40
Jos se vuotanoo veremme
Vihamiesten vintiöllä."
Niin me lähtemmä sotahan.
Ottakaa orihit kumpi,
Jotk' on kuuluisat, komiat, 45
Kaiken puolin kasvulliset.
Pannaan värkitki väliihe,
Rauasta rakennus päällä,
Vaski lyyäh vatsan alla,
Ettei piirrä pistomiehet, 50
Eikä sais sapeli sortaa.
Lähetäänpä nyt ajamaan
Kohti Pohjolan kotia.
Ajan päivän, ajan toisen,
Ajamma kohta kolmannenki 55
Jopa Pohjola näkyvi,
Kirjokannet kiimottaapi,
Jo kuuluu kumina sieltä,
Valitus on vaskitorven.
Sotahan suorittaa väkiä 60
Kaikki kansa Pohjolasta.
Varuilla on vaimokansa,
Sotajoukkokin surussa
Tuota tuimoo tappelua.
Niin se vanha Väinämöinen 65
Sanovi sanalla tuolla:
"Nosta se Ukko suuri tuli,
Iästä iso vihuri,
Jotta sammuttais savunki,
Painais peällä paksun pilven 70
Nuilla Pohjan poikosilla."
Nyt me mennähän mereltä,
Otamma orihit maalla.
Sano seppo Ilmarinen:
"Minä tavon isonki miekan, 75
Eli kaksi pienempäistä."
Niin se vanha Väinämöinen:
"Ei piä ennen ruveta,
Ennenkuin kuuluupi kopina,
Savun tuisku tuiskahtaapi. 80
Nostakkaa nokipetäjä,
Eli kuiva koivunhalko,
Johon aina ampuisivat,
Ettei meitä milloinkana."
Otetah oriit käsillä, 85
Aja siellä, aja teällä,
Ajetaan ajoin peremmin.
Jopa sieltä Pohjon joukko
Tulevi tuhansin miehin,
Eikä suurta, eikä pientä. 90
Vaan on kesken kerrallista,
Meill' on ne terävät miekat,
Säilät niin säkenehivät.
Kuin se vanha Väinämöinen
Nosti miekkansa yleese, 95
Komia on kuin koiteen tähti
Eli armas aurinkoinen.
Tuotepa tuo Pohjan kansa
Peljästyi kovin peältä.
Niin se seppo Ilmarinen 100
Nosti miekkansa kahesti,
Syttyi kuin tulipaloki,
Läikky kuin armas aurinkoinen.
Jopa siitä Pohjan joukko,
Loppu taito, loppu, 105
Kaikki kaulat leikkelivät,
Peätki pistivät pinoihe.
Mennään Pohjolan tupiihe.
Jopa Pohjolan emäntä
Kantopa heille suuren kauhan 110
Kukkurina kultoansa:
"Ottakas omenat meiltä,
Eli kaikki kasvuaine,
Heität maamme maksamatta
Sijoilla on entisillä." 115
Siitä seppo Ilmarinen
Sanovi sanalla tuolla:
"Missäp' on isoni sauva?
Ei me täältä ilman lähte."
Niinpä on Pohjolan emäntä: 120
"En tiiä isosi sauvaa."
Niin se seppo Ilmarinen:
"Jos en saa isoni sauvaa,
Katso katkon kauloasi,
Elipä luontosi lopetan!" 125
Siitäpä Pohjolan emäntä
Etsivi isonsa sauvan,
Valetun vaskirenkahilla,
Kullalla peältä on kuvattu.
Siitä Pohjolan emäntä. 130
Kumartiihen kontallehen,
Pyytää armua alati,
Rukoilee niin rohkeasti,
Vannoo täyen valansa:
"En minä sinä ikänä 135
Ei minä, ei minun sukuni,
Lähe on suurihin sotihin."
Hyvästi hyvät puheenne,
Paremmat kuin lausehenne.
Olkoon onni teillä, niinkuin meillä. 140
Anna Jumala miulla
Kaikki kansa rauhallissa,
Luojan luovulla ilolla.
Vapaasti ja niin sanoakseni uudenaikaisesti oli myös käsitelty Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanto. Väinämöinen käskee "passariaan" valjastamaan reen eteen hyvän hevosensa, katsellen sitä ikkunasta, lähtee sitten ulos, jossa renki seisoo hevosta suitsista pidellen, istuu rekeen ja lähtee taipaleelle. Joku kumma tiellä tarraa rekeen kiinni ja pidättää sen, mutta ikirunoja vain nostaa jalasta maasta, "nostaa kerran, nostaa toisen, nostaa kohta kolmannenkin, niin jopa ilki irtauupi, katovi rejen perästä."
Lähten tuosta matkalla,
Niinkuin lintu liukas jeällä,
Nopiana nostamatta.
Ajoa nyt karettelemma,
Hyvä on juosta, hyvä mennä,
Hyvät on miun hevoset.
Kun sitten Joukahainen hevosellaan tulee vastaan, niin syntyy väittely siitä, kenellä on parempi hevonen. Mutta Joukahainen moittii Väinämöisen hevosta niin huonoksi, ettei siitä kannata maksaa edes kymmentä, vaikka sataa kysyttänee, ja esittää kilpa-ajoa.