Osasi Sohvonja toki muutaman kunnollisenkin runon, jotka hän oli oppinut muilta ja muistossaan säilyttänyt, kuten metsimiehen runot karhun kaadannassa ja karjanlasku-runon. Vaikka ne olivatkin jotenkin vaillinaiset, niin olivat ne kuitenkin turmeltumatonta vanhaa juurta, eikä hän pyrkinyt niitä parantelemaan omilla kaunistuksillaan. (Tulen synnyn laulaessaan Sohvonja kertoi, että tulikipuna halkesi kahtia, toinen puoli lensi taivaaseen, toinen veteen ja jälkimmäisestä muka tuli runon synty.)
MARTISKAINEN TEPPANA.
Teppana, joka jo kävi kahdeksattakymmentä, ei ollut Tiirovaarassa syntynyt. Hän oli kotoisin Lonkan kylästä, joka niinikään on aivan Suomen rajalla, vaikka muutaman penikulman etelään päin Tiirovaarasta. Hän oli kuulun laulajan Martiskan poika. Martiska oli Lönnrotin parhaita laulajia, hänen runonsa olivat Kalevalaan tärkeitä lisiä, vaikuttaen varsinkin runojen keskinäiseen järjestämiseen. Syytä oli minulla siis kaksinkerroin olla pahoillani siitä, että Teppana oli kieltäytynyt laulamasta.
Meidän Sohvonjan keralla lopetellessamme työtämme saapui kuitenkin kyytimieheni, joka oli Teppanan talossa kortteeria, ja kautta rantain kertoi, että Teppana ehkä nyt suostuisi laulamaan. Kokosin siis kiiruumman kautta paperini ja lähdin hänen luokseen uuden kerran.
Vielä oli kuitenkin monet mutkat voitettavat, ennenkuin runot heltisivät. Isästään ja Lönnrotin käynnistä Lonkassa Teppana kyllä oli taipuvainen kertomaan, ja viehättävää olikin kuulla vanhusta, joka oli itse nähnyt Kalevalan kokoojan keräysretkillä liikkuvan. Hänen muistonsa mukaan oli koko Martiskan väki, hän itse muitten mukana, "Kajaanin tohtorin" saapuessa ollut kaskea kaatamassa. Tohtori oli noutanut Martiskan kaskelta, laulattanut häntä kokonaisen päivän ja antanut pankkoriksin palkaksi. Lönnrotin matkakertomuksista näkyy, että tämä tapahtui kevättalvella 1834. Toisen kerran Lönnrot kävi Lonkassa lokakuussa 1836 yhdessä Cajanin kanssa, mutta silloin hän ei näy Martiskaa tavanneen.
Näitä Teppana kyllä muisteli, mutta kovin häntä näytti edelleenkin epäilyttävän ruveta laulamaan. Hän oli kuin monisäppinen lukko, jossa aina toinen paikka livahti kiinni, kun toinen sai auki keinotelluksi. Jonkun runopalasen hän saneli, mutta heitti sitten syystä tai toisesta tapailemisen ja lupasi jatkaa seuraavana aamuna. Mutta kun silloin oli sunnuntai ja pirttiin kokoontui paljon rahvasta, niin ei siitä tullutkaan mitään. Talossa ei ollut muuta asuttavaa huonetta kuin pirtti, eikä ukko myöskään suostunut lähtemään Sohvonjan taloon laulamaan, jossa oli kamari ja jossa minä olin kortteeria. Täytyi sen vuoksi odottaa iltaa, kunnes rahvas hälvenisi.
Laulatin aamupäivän muita henkilöitä. Runon osasi aina yksi ja toinen, ja mielellään ansaitsivat nämä vähemmät laulajat taidollaan jonkun kopeekan. Tuli sitten joku sanomaan, että Lohi-Pekka niminen mies oli luvannut laulaa minulle vaikka kokonaisen viikon, kunhan vain palkoista sovittaisiin. Siitäkös ihastuin ja suoriusin paikalla matkaan moisen merkillisen miehen luo. Tapasin erään mökin edustalla repaleisen miehen jätkäleen, partaisen ja renttuisen, niinkuin satukummituksen. Hän ensiksi, kun puheisiin puututtiin, syljeskeli monelle taholle, ikäänkuin se olisi ollut vanhaa taikaa, aikaili ja odotutti ja lausui vihdoin sorahtavalla kielellä, ettei hän voinut ruveta tässä laulamaan, kylä narrina pitäisi. Lupasin lähteä hänen kotiinsa, ja siitä hän oli kovin mielissään. Meidän astuessa yhdessä järven poikki hänen mökilleen, hän kertoi kerran ruvenneensa laulamaan eräälle Suomen herralle, vaan kun tämä oli huonosti maksanut, niin hän oli sikseen heittänyt.
"Entä mitä sie Pekka tahot mahistasi?"
Paljon hän oli saanut siitä itsekin maksaa, raudan synnystä — tai synnjistä, kuten karjalainen sanoo — kolmin markoin ja vielä antaa päälle hyvät viinat. Ei hän siitä sentään enempääkään tahtonut, kuin oli itse maksanut… ja sitten oli Pekan mielestä paras sopia joka loitsusta erikseen. En virkkanut siihen sen enempää, vaan astuin ukon perässä mökkiin, joka oli niin matala, että vaikka astuin ovesta aivan koukussa, niin sittenkin niska raappasi ovenkamanaan. Permanto notkui, pirtti heilui, niin että kimmet varisivat orsilta, kun raskaanlaisesti astuin peräpuoleen. Uunin kosinalla makasi viheliäisen näköinen eukko, joka kehotti ukkoa korjaamaan pois kimmet, että vieras sopi kulkemaan. Se oli tosiaan oikea noitain mökki.
Mutta ei näkynyt osaavankaan eepillisiä runoja Pekka, kun rupesin niitä tiedustelemaan. Hän tarjosi loitsuja. Niistä minä taas en välittänyt, etenkin kun ne olivat niin suuressa hinnassa, vaan koetin runojen alkuja lukien mairitella häntä laulamaan. Mutta Pekka vain syljeskeli vahvasti ja lausui arvokkaasti, että semmoiset joutavat lorut hän oli kaikki unhottanut. Eikä hän ruvennut tapailemaankaan, vaikka hyvänkin hinnan lupasin maksaa. Akka silloin sieppasi uunin korvalta kehnon kappaleen petäjäistä leipää, työnsi sen ukkonsa käteen, katsoi häntä merkitsevästi silmiin ja sanoi: "Tuossa on sinulle hyvää rieskaa, ukko!" Pekka lauhtui ja rupesi yrittämään, mutta pian huomasin, että hän oli hyvällä syyllä estellyt, hän ei osannut mitään.