Mutta syntyjä ja parannusvirsiä hän sanoi osaavansa ja tehokkaita joka paikkaan; mutta koska olimme saaneet ohjeeksi koota niitä vain toisessa sijassa, niin en ruvennut kauppoihin. Arvelin meidän puolella olevan niin hyvät apteekit, ettei taioista siellä olisi suurtakaan hyötyä. "Apteekit!" huudahti hän halveksivasti ja lisäsi siihen hyvin ruman vertauksen ja sylkäsi voimallisesti keskelle uunin kylkeä, "mitä olivat apteekit hänen lukujensa rinnalla? Niillä hän oli parantanut monta tautia, joille eivät apteekit eivätkä tohtorit mitään tainneet." Hänen uskonsa oli niin kivikova, etten yrittänytkään ruveta sitä järkyttämään. Meistä tuli siis ero. Mutta sydäntä särkevä oli se puute, jossa tämä viheliäinen vanha parikunta eli, ja leivättömyyttä se lienee eukko siinä uunin liepeellä potenut.
Iltapäivällä Teppana oli helmeilevällä tuulella, hän oli vihdoinkin halukas laulamaan. Kyytimieheni kertoi hänelle huomautelleensa, kuinka ikävissäni kuljeskelin kylän kujilla ja kuinka runot varmaan viihdyttäisivät mieltäni. Kun rahvas oli tuvasta poistunut, niin otin esille hyvän konjakin, jonka olin Teppanalle säästänyt, ja kehotin häntä maistamaan kielen kirvottamiseksi. Ukko hymähti herttaisesti, iski veitikkamaisesti silmää, katsoi kuppiin ja arveli: "Oiskohan tuota maistaa, eikö siitä mahtaisi tulla reähkää?…" Hän taipui ottamaan toisen ja kolmannenkin ja sitä myöden elpyi.
… "No mie arvelin, että kun siulla on teällä njii ikävä, njii jos mie vähän alkaisin muistella… kun siitä vain ei reähkää tulisi."
"Mitä joutavia", arvelin, "noista synnyistähän reähkä tulee, vaan ei näistä runoista."
Sen hän kyllä puolittain myönsi, mutta ei kuitenkaan voinut olla pudistelematta päätään ja tuon tuostakin sekaan huomauttamatta, että "valehuuksia ovat kaikki". Vipusen runoa, jota olisin halunnut kuulla, Mustan Miikulan runoon verratakseni, hän ei ruvennut laulamaan ensinkään, se kun oli hänestä niin hirveä ja syntinen. Sen sijaan hän lauloi monta muuta pitkää ja ehjää, kaunista vanhaa runoa, esittäen ne niin eloisasti ja hyvällä ymmärryksellä, että niitä kuunnellessani ja kirjoittaessani jouduin haltioihini vanhassa hämärässä pirtissä. Nuoremmat laulajat usein vain sanelevat, taikka laulavat jonkinmoisella halveksivaisuudella osaamiaan vanhoja runoja, mutta vanhuksista moni runon ladulle lähtiessään tuntee luontonsa nousevan, samoinkuin etevä soittaja soittokoneen ääreen istuessaan. Runo saa siitä aivan toisen tenhon, sen olemus ja synty astuu lähelle kuulijaa, hän tuntee sen lämpöisen henkäyksen.
Kuinka verrattoman kauniilta tuntui tuo autereinen, tarumainen runo Osmottaren oluen keitosta, jolla hän lähti komean Lemminkäisrunon ladulle:
"Savu saarella palavi
Tuli niemen tutkaimella,
Suuri ois' sotisavuiksi,
Pieni paimosen tuleksi…"
Siinä on kaikuja ajoilta, joihin ei mikään kirjoitettu tieto ulotu…
Kun hän sitten lauloi suurella vaivalla pannun oluen kapinallisista ajatuksista tynnörissä, kuinka se uhkasi potkia pohjat puhki, ellei pian ilmestynyt juojaa, niin pääsivät vanhuksen muistot aivan valloilleen ja hän esitti, silmää iskien, runon rattoisalla elävyydellä, ikäänkuin keskellä niitä samoja hehkuvia mielentiloja, joissa nämä vanhat runot ovat muinoin saaneet muotonsa ja täysipätöisyytensä… Minuun hän samalla katsoi ikäänkuin udellen, mahdoinko minä runon oivallisuutta täysin älytäkään.
Ja monta muuta kaikkein parasta vanhaa runoa hän lauloi, lauloi varsinkin Väinämöisestä, ja vasta näin kuullen niitten kaikkien vanha jalous kohosi täyteen loistoonsa. Kuulija sai elävän käsityksen siitä, kuinka nuo vanhat runot ovat tietoisen innostuksen hehkussa syntyneet ja kuontuneet ja siitä syystä juuri sisältävät sen, mitä kansan sielussa on jalointa ja ylhäisintä. Hän lauloi Väinämöisen veneen veistännästä, hänen polvenhaavastaan, Vellamon neidon onginnasta, ja kaikesta runolaulusta, mitä olen milloinkaan kuullut, oli tämä parasta.