Väsyi vanhus kuitenkin lopulta, eikä suostunut kaikkea tietoaan laulamaankaan. Oli jo myöhäinen yö, kun päätimme. Sydämellisyydellä, jota tässä kauppakansassa ei kaikisti tapaa, hän tarjosi talossaan köyhän illallisen ja lattialla yösijan, enkä ole monesti niin viihtyisään lepoon vaipunut, kuin Teppanan puhtaassa pirtissä, nokisten orsien alla. Teppana oli noita vanhan kansan yksinkertaisia herttaisia salolaisia, joita Lönnrot matkakertomuksissaan niin viehättävästi kuvaa ja joitten rivit rajan takaisessa Karjalassa nopeaan harvenivat. Koko talokin oli niin vanhanaikainen ja jykevä, että siellä tunsi olevansa lähellä runojen aikaa.
Mutta tavallista kauvemmin, minun jo levolle mentyä, vanhus sinä iltana seisoi kuvien edessä, risti silmiään ja hiljaisella äänellä rukoili anteeksi sitä, että hän oli antanut nuoruuden syntisten tunteitten hetkeksi vallata itsensä ja elämänsä lopulla näin unhottanut luvatun ylösnousemuksen.
Teppana oli kerran ennen laulanut runonkerääjälle, nimittäin Bernerille, hänen käydessään Tiirovaarassa pari vuosikymmentä aikaisemmin. Mutta osaksi hän lauloi toisia runoja, niin että minun saamani enimmäkseen olivat ennen kirjaan panemattomia.
Ani varhain lähdin seuraavana päivänä paluumatkalle, kuitenkin kaikitenkin hyvilläni saaliistani. Jo ennen auringon nousua teimme lähtöä, voidaksemme ajaa hankea. Huhtikuun kiverä aamupakkanen pisteli nenässä, luonto oli härmässä ja raikas ilma sytytti elämänhalua suoniin. Ja nyt aamulla ja pakkasella porot olivat kuin aivan toisia eläimiä. Pistojärvestä lähdettäissä olin ääneensä lausunut sen toivomuksen, että kerrankin saisi kulkea kovaa, ja kotia jäävät pojat olivat siihen sanoneet: "Katshohan että pysyt kelkassa." He pitivät varsinkin minun ajokastani vaikeana hallita. Mutta ainoastaan matkaan lähdettäissä se oli silloin rimpuillut. Se oli seisonut alla päin kallella kypärin ajomiehen etupuolella ohessa, mutta paikalla karannut hurjaan laukkaan, kun aloin kelkkaa kohden siirtyä. Silloin piti nopeaan heittäytyä kelkkaan, jos mieli mukaan päästä; mutta muutaman sadan metrin juostuaan oli poro talttunut ja juossut sitten varsin kiltisti edelleen.
Nyt ne olivat levottomamman näköiset. Jättäytyessämme jälkeen kelkkaan käydäksemme ne ikäänkuin pelosta värisivät, ja tuskin olimme niiden rinnalla, kun ne samalla karkasivat täyteen laukkaan. Suin päin piti paiskautua kelkkaan, jos mieli mukaan päästä. Kahiseva hanki kantoi, ajoipa vaikka mistä, nuolena kiitivät kelkat Tiirovaaran mäeltä alas suolle, joka pienen vesistön tapaan tunkeutui metsämaitten helmaan. Niinkuin linnut lensivät porot, vimmatusti karkasivat… kelkka kiiti kuin höyhen hangella. Äkkiä ne, kuin välipuheen mukaan, loikkasivat suoraan sivulle ja ryntäsivät lähimpään metsään, yli risujen ja kantojen. Jos olisin istunut, niin olisin kai lentänyt hangelle, mutta onneksi olin vatsallani. Ajohihnasta voimain takaa vetämällä pakotimme porot kääntymään poikkipuolin, niin etteivät päässeet tiheikköön saakka, jonka jälkeen talutimme ne uudelleen suolle. Taas kun niiden edellä astui, hihna olalla, olivat ne niin vastahakoisia, että melkein piti perässään kiskoa. Mutta nyt tiesin, että niillä oli juonet mielessään. Kun vähänkin siirtyi kelkkaa kohti, ottivat ne paikalla laukan, katosivat kuin pois pyyhkäistyt.
Annoin kyytimiehen ajaa kappaleen matkaa edellä siinä toivossa, että poroni juoksisi auliimmin perässä, metsään poikkeamatta. Kyytimies istui kelkkaansa ja hänen poronsa laukkasi taas kappaleen matkaa, mutta kääntyi sitten äkkiä aivan ympäri, päin kyytimieheen ikäänkuin riidelläkseen tiestä. Mies nyki, huuti, kiskoi, mutta poro ei ottanut hievahtaakseenkaan. Arvelin sen ehkä odottavan minun ajokastani ja valmistausin seuraamaan. Lähestyin nopeaa kelkkaa, ja siinä samassa pyrähti poro laukkaan, niinkuin olisi linnun kädestään laskenut. Hädin tuskin pääsin matkaan. Saappaankärjillä piirrellen koetin ohjata liitelevää kelkkaa, asuen itsekin niin litteänä kuin mahdollista, ettei se kaatuisi. Poron kaviot venyivät aivan nenäni eteen, niin riivatusti se meni, hanki tuiski vasten silmiä. Kyytimiehen poro minun sivu puhaltaessa niinikään nuolen nopeudella kääntyi laukkaan, ja nyt alkoi kilpa-ajo niin hurja, etten ole moisessa toisten ollut. Porot menivät, mistä tahtoivat. Suolla oli poikkipuolin sylen levyinen penger sulana, kelkka hyppäsi siitä kappaleen matkaa ilmassa. Makasi poikkipuolin oksaniekka honka, siitäkään ei huolinut poro, loikkasi suoraan oksikon yli yhdellä potkulla, ja kelkka lensi risukkoon, että oksat paukkuivat. Mutta yli mentiin, säilyi sekä kelkka että vatsani, kiidettiin taas tasaista kidehaivenellista suota, mutta sitten tapahtui jälleen äkkikäänne ja laukattiin metsään. Kun saimme ne jälleen suolle kiskotuiksi, niin alkoivat uudet helsinkiläiset saappaani näyttää niin kurjaa nokkaa, että pyysin saada vaihtaa poroa. Niin tapahtuikin, kyytimiehen poro juoksi nyt vallan vakavasti, mutta tuskin oli kyytimies päässyt minun poroni kelkkaan, niin samassa hän näkyvistänikin poistui, hupeni suonsalmeen, harvan matalan näreikön taa. Pitkän matkaa läikkyi vain ilmassa hienoa vitiä niillä seuduin, mistä hän oli kulkenut. Kotvasen ajoin tätä säehtivää kiteikköä, joka kimmelsi päivän nousussa, ja ihmettelin, minne he olivatkaan kadonneet. Kun suo jälleen aukeni, näin heidän keskellä aukiota laukkaavan piiriä kuin karusellissa. Mies nyki ja huuti, heitti ajohihnaa puolelle ja toiselle, mutta poro ei ottanut suuntaa muuttaakseen, vaan oli vihdoin kiskaistava poikkipuolin. Mutta palava sen oli urheilussa tullut, se läähätti kuin juossut koira ja kieli valui suusta helakan punaisena. Vähän aikaa istuttuamme aloimme uudelleen matkaan yrittää, ja pahimman riivauksen pois kirmattuaan porot alkoivatkin kulkea siivolla, juosta hölskyttäen aika ripeästi. Siirryin jälleen oman ajokkaani rekeen ja maata kelluttelin heinäpussilla. Ilma oli raitista ja tyyntä, taivaan kristallisini läpikuultavaa äärettömiin, siellä täällä lepäili pilvenhattaraa kuin vaahtoa ja aurinko valoi kuusien välitse hangelle aamun kultaista loistoa. Hyvä oli mielenikin ja kauan hymyilin äskeisiä seikkailuita ja porojen somia juonia. Näissä ajatuksissa halusin muutaman suon reunassa koettaa, vieläkö poroissa oli urheilun halua ja läimäytin ajokastani hihnalla kylkeen. Mutta tuskin sain sen tehneeksi, kun se samalla pyrähti laukkaan, ja muutaman kymmenkunnan syltä kiidettyään äkkiä poikkesi syrjään, kelkka singahti sivuttain ja samassa oli joku hangesta pistävä seiväs vähällä puhkaista kylkeni. Siitä viisastuneena minäkin puolestani nyt ajoin siivolla.
Pistojärvi oli Vienan puolella eteläisin seutu, missä poroja pidettiin;
Suomen puolella oli se kauppias, jonka keralla olimme Oulusta
matkanneet, yrittänyt pitää niitä vielä etelämpänä, Hyrynsalmella.
Tässä saakoon sijansa kasku, jonka hän niistä matkalla kertoi.
Hyrynsalmelle oli pari vuotta aikaisemmin saapunut kaksi korkea-arvoista Pietarin herraa, joita oli sinne Kajaanista neuvottu, heillä kun oli halu päästä kerran porolla ajamaan. Lähdettiin takamaille, jossa kauppiaan porot olivat, itse hän valitsi hurjimman menijän ja antoi molemmille venäläisille hyvät perässä tulijat. Keskustelu oli tapahtunut latinaksi, sillä se oli ainoa vieras kieli, jota kauppias osasi, opittuaan sitä lyseon alaluokilla ja jatkettuaan kotonaan opinnoita. Kun oltiin valmiina lähtöön, kysyi kauppias vierailtaan, miten he halusivat matkata, ja nämä empimättä vastasivat samalla jalolla kielellä: "Quam celerrime iter faciamus" s.o. antaa mennä niin kovaa kuin pääsee. Isäntä varoitteli vielä vieraitaan pysymään pulkan peräpuolessa ja väistämään puita, läimäytti poroa kylkeen ja katosi metsään kuin ammuttu nuoli. Hän kertoi vähän matkaa ajettuaan pysähtyneensä kuuntelemaan, miten vieraat suoriutuisivat ja kuullensa metsästä rysäyksen ja räsäyksen ja palatessaan sitä peräämään tavanneensa toisen Pietarin herroista puun ääressä kalpeana särkyneen pulkkansa vieressä, käsillään huitoen ja huutaen: "Non sum vulneratus!": (en ole haavoittunut). Mutta pulkka oli rauskana, sillä oli mahdoton matkaa jatkaa. Isäntä olikin toimittanut siltä varalta toisia; pulkkia perässä tulemaan. Kun uudelleen lähdettiin matkaan, niin vieras hymyillen hoki: "quam pigerrimum, quam pigerrimum", s.o. niin hitaasti kuin suinkin. Vasta aavalla järvellä hoputettiin porot laukkaan ja tultiinkin sitten kylään kaikella kunnialla. Venäläiset olivat hyppineet ilosta ilmaan, kun olivat ehjin nahoin yrityksestä suoriutuneet ja saaneet lopulta niin hyvän kyydin.
Ajoinpa sitten poroilla edemmäkin, aina Uhtueen saakka, kelin vetäessä aivan viimeistä virttään. Poroilla vain pääsikään enää kulkemaan. Uhtuesta ei enää kuljettu hevosella selän poikki Jyvöälahteen, jonka vuoksi sain astua viimeisen taipaleen jalan, raskaassa jääsohjossa. kestikievarista mies oppaana ja apunakin, jos sulaan solahtaisin. Mutta jos oli keli huono, sitä ihanampi oli sää. Luoteesta puhalsi pitkin selkää ahava, joka, kumma kyllä, oli viikkokausia niin lämmin, kuin olisi se tuullut etelästä. Semmoisia tuulia keväällä sattuu. Taivas on silloin niin harvinaisen puhdas, rannoilla, vaaroilla sinet niin syvät ja hehkuvat, että vaeltaja tuntee kuin itse elämän nestettä juovansa hengittäessään tätä leutoa ja samalla raikasta tuulta, jonka edessä lumet ja jäät nöyrästi alenevat. Vaikka olin uupumuksesta koukistua tielle, täytyi minun riemuita tätä kevätahavaa.
Näin olivat molemmat ensimäiset keruumatkani päättyneet. Vienan Karjalan nykyisistä runovaroista olin saanut ensimäisen varman käsitykseni. Runoja vielä osataan, mutta entisen merkityksensä kansan kesken ne olivat menettämäisillään. Niitä osasivat sekä nuoret että vanhat, mutta ainoastaan vanhat niitä laulaessaan joutuivat sen mahdin valtoihin, joka on tämän runsauden luonut, joka säkeille lähdettäissä on yhä uudelleen sytyttänyt laulajat, varsinkin milloin yhdessä laulettiin ja kilpaa runoja muisteltiin. Teppana sillä tavalla lämpeni, ja monias muukin vanhus, jota myöhemmin laulatin. Mutta nuorempi polvi laulaa runoja välinpitämättömämmin ja liikkumatta niitten kauneuksista. Ne varisevat heidän huuliltaan kuin kuihtuneet lehdet. Moni vanhus, joka nuorena ollessaan kuuli laulettavan ja runoja oppi, on myöhemmän ajan vaikutuksesta muuttunut mykäksi kuin hautapatsas.