Mieli kävi samalla sekä apeaksi että hyväksi, apeaksi siitä, että kansan itsensä käsittämä kauneus on kuolemassa, runollisuus häviämässä, hyväksi taas siitä, että se sittenkin on jälkimaailmalle pelastettu.
Mihin vertaisin kansan sammuvaa runoutta? Virvatuliin, jotka palavat aarteitten haudalla.
ÄIJÄPÄIVÄN AIKOJA JYVÖÄLAHDESSA.
Kun Jyvöälahdesta läksin ensimäiselle keruumatkalleni, olivat talvitiellä, joka akkunasta katsoen kulki viistoon lahden poikki, viitat jo alkaneet pahasti kallistella. Kun toiselta retkeltä palasin, makasivat ne jo kaikki kumossa, mikä millekin puolelle kaatuneena, ja jää oli muuttunut mustelman karvaiseksi. Lahden perässä oli ranta jo sulana, ja sula eteni joka päivä pitkin maanrajaa yhä lähemmäksi meidän taloamme. Niinpä katkesivat tiet selille, mutta selät itse riutuivat vielä paljon kauemmin. Teiden näin katkettua täytyi minunkin viettää yksillä paikoilla pari viikkoa, pari kaunista kevätviikkoa. Mutta ne olivat hauskoja aikoja, tutustuimme moneen puoleen karjalaisten elämästä, saimme yhä enemmän tuttavia, emmekä oikeastaan tunteneet muuta kuin tupakan puutetta. Sitä ei Jyvöälahdessa ollut, vaan meidän täytyi lopulta totutella mahorkkaan, kunnes liikkeet jälleen alkoivat. Maisin ei Uhtueen eikä Vuokkiniemeen ollut mitään liikettä, eikä ketään haluttanut yrittääkään sinne päästä.
Sattui paraiksi pääsiäinen menoineen ja monenlaisine ruokineen.
Äijäpäivää, s.o. varsinaista pääsiäispäivää, vastassa olevana yönä ei nukuttu ensinkään, "molittiin" (rukoiltiin) kaiken yötä ja aamulla syötiin ensimmäinen ateria heti auringon noustessa. Niin oli tapa. Silloin nimittäin loppui seitsemän viikkoa kestänyt paasto, ja lehmän antimet, rasvat ja lihat pääsivät pöydälle. Niitä piti päästä niin varhain kuin suinkin maistamaan. Samalla käy luvalliseksi kaikenlainen iloisuus, niin että pääsiäisaika on kaikin puolin hauskuuden aikaa. Syömään nousimme mekin, emme niin muun vuoksi, kuin maan tapaa noudattaaksemme ja ollaksemme samassa juhlatuulessa kuin kaikki muutkin. On tapana, että pääsiäisenä annetaan kaikenlaisia lahjoja, ja meille olivat emäntä tyttärineen laittaneet nenäliinan kummallekin. Lahja ei ollut suuren suuri, mutta se ilahutti meitä. Samalla kun liharuoka käyvät myös kaikenlaiset maalliset huvit luvallisiksi, silloin kisataan, kihlotaan ja vietetään häitä, vaikka pojista onkin puute, ne kun ovat vielä enimmäkseen "Ruotshissa" kaupoilla.
Heräsimme Äijäpäivän aamuna soinnukkaaseen kellojen soittoon, joka kuului lahden perästä pienestä tsässyönästä (rukoushuoneesta), jommoinen on useimmassa karjalaisessa kylässä, vaikkei pappia olekaan muuta kuin pitäjän kirkonkylässä. Kellojen ääni oli pitkistä ajoista kuultuna suloista ja virittävää, se herätti mielessä valoisaa hartautta, samoin kuin loistavat kirkkaat päivätkin. Koko piina-ajan ja katumusajan ne olivat pysyneet mykkinä. Nyt niitä soiteltiin kokonainen viikko aikaisesta aamusta myöhään iltaan, ja jokaisella oli lupa käydä "svonjimassa", s.o. soittamassa; se oli pyhä toimitus, sanaton rukous, jota muut äänettömässä hartaudessa kuuntelivat. Ja kävivätkin soittelemassa koko kylänväki, nuoret ja vanhat ja varsinkin lapset, milloin ei aikuisempia soittajia ollut, ja kellot olivat äänessä kaiket päivät ja joka päivä oli aamusta iltaan kuin juhlapäivä. Tsässyönän tapuliin noustiin kapeita pimeitä pystyportaita. Sieltä ylhäältä näki paraiksi yli molempien männikköä kasvavain kalmistojen, yli kylän ja lahdelle. Pieni tapuli oli usein täynnään väkeä, se täyttyi jo kymmenestä, ja ne, jotka eivät mahtuneet ylös, pistivät päänsä lattiassa olevasta porrasaukosta. Siinä vuoron takaa soittaa liruteltlin kolmea kelloa ja ylentyneellä mielellä kuunneltiin niitten heläjämistä.
Äijäpäivän iltapäivällä alkoivat kisat. Tanssittiin avaroissa porstuoissa, aitoissa, missä milloinkin sopi. Tytöt vaihtoivat uusia pukuja päälleen niin usein kuin kunkin varat sallivat, ja vaatteista loistivat nyt kaikki punaisimmatkin värit, joita ei paaston aikana mielellään suvaittu. Hyvin tavalliseksi alkaa käydä naisillakin Suomen puolen kuosi, vaikka värit ovat rohkeammat. Se on muoti.
Kisat ovat enimmäkseen venäläisiä ja niitä säestetään omituisilla kimakoilla pajatuksilla, jotka ovat olevinaan venäjänkieltä, vaikka tuskin venäläinenkään niitten venättä enää ymmärtäisi. Rohkeita liikkeitä ei suvaita, vaan tulee kisaajain liikkua niin säädyllisin ja tasaisin askelin kuin suinkin, laahaten jalkojansa pitkin siltaa. Tyttöjen tulee pysyä totisina, jos he naureskelevat tai puhelevat liikoja, niin tulee siitä heille häpeä. Pojilla, "purlakoilla", on enemmän vapautta sekä liikkeissä että muussakin käytöksessä. Toverilleni ja minulle olivat Seni ja Okahvi opettaneet katrillin, me taas heille jenkkaa. Yhdyimme siis katrilliin muitten mukana, mutta sekaannuimme niin monesti, että häpeätä välttääksemme pian erosimme kisasta, vaikka pojat moneen kertaan haastoivat ja kaikki lupasivat hyväntahtoisesti suoda erehdyksemme anteeksi.
Piirakkaitten syönnissä, kisoissa ja kyläilemisessä kuluivat pääsiäispäivät, arkina alkoi jälleen työ. Toverini Varahvontan keralla syventyi suureen sanakirjaansa, minä kirjoitellessani puhtaaksi runoja kuuntelin puolella korvalla heidän selostuksiaan toisesta huoneesta, kysymyksiä ja vastauksia. Vakaasti siellä työskenneltiin. Varahvontta vääntelihe tuolillaan istui vuoron takaa toisella ja toisella puolella, keikkui, vakaantui jälleen hetkeksi alalleen, kävi uudelleen levottomaksi, ja tuolin joka tavalla istuttuaan vierähti… pitkäkseen lattialle. Siinä kun rupesi nukuttamaan ja vastaukset alkoivat kangertaa, nousi hän jälleen tuolille, näkyi vähän päästä akkunan edessä kontillaan, katsomassa pihalle kiikarilla, jonka käyttäminen hänelle oli opetettu. Vastaukset olivat nyt hetken aikaa hajamielisiä. Kun taas kirjoituksesta vilkasin, makasi hän tuolilla vatsallaan, mutta vastaili taas kysymyksiin parhaan taitonsa mukaan. Mutta milloin hän alkoi vallan kangistua sekä henkisesti että ruumiillisesti, niin ei tarvinnut muuta kuin ottaa puheeksi tyttönen, joka odotti kotona isäänsä, niin pian ukko vilkastui ja oli sitten kotvan mitä puheliaimmalla tuulella.