Silloin tällöin ilmestyi huoneeseemme joku kyläläinen lääkkeitä pyytämään. Annoimme, mitä meillä oli, ja tapahtui, että vaikka tauti olisi ollut melkein vaikka mikä, aina rohtomme auttoivat. Tuo rahvas mahtaa olla niin tottunut paranemaan paljaan uskon voimalla, joka loitsuissa on parantavana vaikuttimena, että se parani vain luottamuksen kautta. Mutta vaikka olikin kylässä kaksi näin hyvää "tohtoria" — ehkäpä he pitävät Lönnrotin ajoista saakka kaikkia runonkerääjiä myös lääkäreinä — ei siltä laiminlyöty vanhoja koeteltuja taikakeinojakaan. Kun alkoi Uhtuesta kuulua, että siellä oli paljon ihmisiä sairastunut johonkin kulkutautiin, niin lähti kaksi topakkaa Jyvöälahden eukkoa kylän laitaan, toinen Uhtuen, toinen Vuokkiniemen tien suuhun, ja istutti siihen kumpikin tervapatansa, jossa polttaa käryyttelivät pikinatturoita ja vanhoja kenkärajoja. Tauti ei tosiaan tullutkaan Jyvöälahteen, ja eukot olivat vahvasti vakuutetut siitä, että se oli heidän ansionsa.
Suli vihdoin koko lahti. Lipeästi hiipi laine pitkin rantaa ja vesi välkkyi, kun molempien neitostemme keralla soutelin tsässyönään kelloja soittamaan. Hartaina, kädet ristissä, kuuntelivat tytöt helkytystä, vuoron takaa soitellessaan, ja parrakas vakaa tsässyönän vartija pisti läpän minunkin kouraan ja sanoi: "Ka soita siekin vuorosi."
Kun lähdettiin paluumatkalle, niin oli vallan tyyntynyt ja toinen tytöistä alkoi järvellä pajattaa, veneen hiljalleen liukuessa ohi vainioitten ja talojen. Rannoilla kiertelivät kaiut, kutsuen seuraan toverianikin, joka oli jäänyt kielimestarinsa keralla raatamaan. Mutta eivät mitkään viettelykset saaneet häntä lähtemään ulos kauniiseen ilmaan, lienee tukkinut korvansa, kestääkseen sireenien viettelyksen. Hän näkyi sulkevan akkunan, pysyäkseen lujana — Odysseus antoi sitoa itsensä mastoon kiinni. — Laskettuamme verkot, jotka olivat veneessä ja joita Karjalan immet taidolla hoitavat, astuimme maihin ja kokoonnuimme vihdoin illalla kaikki samovaaran ääreen.
Seurassamme oli Maura, seitsemänkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen eukko, joka oli kylän paras itkijä kaikenlaisissa tilaisuuksissa, häissä ja hautajaisissa, ja pilan päite kehotimme häntä nyt itkemään Kustille — se oli toverini käypä nimi, — kun hän oli jäänyt pois hauskalta retkeltämme, ja Kustin vähistä vastusteluista huolimatta eukko lankesi hänen kaulaansa ja itki hänelle itkurunon sitä päätä ilman minkäänlaisia valmistuksia. Haikeasti itkijä kysyi, oliko hän, pitkämatkalainen, ollut sydäntyneenä, vai minkä vuoksi ei lähtenyt neitosten keralla soutelemaan? Itkun alku lähti tähän tapaan:
Suurien seämies valloissako olit,
Suimun etähäisien matkojen päästä suimun koalellun,
Kun et kaunehien kananimysien keralla
lähten kaunehien spoassujen
kajokellosie kalahuttelomah?
Osornjikkaloatuinenko olit,
Orheijen maijen ottamainje,
Kun et lähten näien orheijen allisien
keralla yksih matkoih oimun koalelomah?
Osornjikkaloatuinenko olit,
Omattomien ottamainje,
Kun et lähten kaheksieväsie karjakalasie
kaunehien kananimysien keralla kaunehien
vetysien peällä kajon katshahtelomah?
Kuien kukkahien seämies valloissako olit,
Kuin et lähten kaunehie kutukalasie kuusin evin
kulkovie kukkahien allisien keralla kukkahien
vetysien peällä kujin silmittelömäh?
Niin niitä Äijäpäivän aikoja elettiin.
Jo pyörähti moniana aamuna niemen takaa lahdelle vene, joka toi Vuokkiniemestä sulkapostia — kiireelliset postilähetykset varustettiin sulalla merkiksi siitä, että niiden tuli kulkea yötä päivää — ja postin tuojat kertoivat, että selkä oli sillä puolella auki. Samana päivänä saapui vastakkaiseltakin puolelta matkamiehiä, Uhtuesta ja aina Vienan Kemistä saakka, ja sinnekin päin olivat siis matkat vapaat. Tuulien mukana alkoi sulilta seliltä tulla sinistä auerta, joka hengähti kesäisiä vivahduksia vielä lehdettömiin metsiin. Muurahaiset kiitelivät poluillaan, kärpäset virkosivat, pitkäsarvisia kaskinikkeja alkoi ilmestyä seinille ja muuttolinnut saapua toinen toisensa jälkeen. Pientarilla näkyi ensimmäinen vihanta henkäys ja lehti soreasti puhkeili hiirenkorvalle. Aurinko oli noussut Äijäpäivän aamuna kahden puolen hypellen taivaalle, ja sen piti olla hyvän vuoden merkki. Alku oli muutoinkin niin suotuisa, etteivät sitä sanoneet muistavansa satavuotiaat ukotkaan, ja tyytyväisessä toimeliaisuudessa suoriuduttiin vainioille varistelemaan siementä maan kasvattaa. Tarpeen olikin hyvä vuosi. Talvi oli ollut vaikea voittaa, vaikk'ei Jyvöälahdessa ollutkaan niin suurta puutetta kuin syrjäisissä metsäkylissä.
Kelirikko oli päättynyt ja oli ryhdyttävä uusia tuumia toteuttamaan.
Ennenkuin kuitenkaan pääsin lähtemään, tapahtui kylässä pieni välikohtaus, joka oli kunnialla selvitettävä.
Olimme molempien impien kera seurustelleet ja kisailleet yhtä vapaasti ja hupaisesti kuin omallakin puolella, tarkoin vaarin ottaen, mitä säädyllisyys ja hyvä tapa vaati.