Toverini kaivoi esiin sanakirjapaperinsa, ottaakseen selkoa sen puolen puheenparresta, mutta aivan kauaa emme kylässä viipyneet. Minä valokuvakoneineni kuljin kylällä. Verraten vähän löysin kuitenkin kuvattavaa, eikä sitäkään vähää aina saanut kuvata. Tulin erääseenkin avaraan pirttiin, jossa nuottaa parsimassa istui oikein muhkea vanhan kansan ukko, turpea ja komeapartainen. Hänet piti välttämättä saada kuvatuksi töineen, laitoksineen, mutta jyrkästi hän kielsi aikeeni, ja minun siitä huolimatta asetellessani koneitani hän kauhistuneena juoksi tuvasta ulos. Mahdotonta oli päästä sen perille, mikä oikeastaan oli syynä ukon pelkoon. Ehkä se oli samaa uskonnollista kammoa kaikkea uutta vastaan, joka oli vanhavierolaisten yleinen piirre.
Akonlahtikin on vanha runoseutu. Mutta enemmän kuin eepillisistä se on ollut kuulu loitsurunoista. Se oli tämän mahdin keskustoita Vienan Karjalassa. Castrén viipyi siellä viikkokauden, kirjoitellen loitsuja ja taikoja. Mekin tutustuimme tietäjään, joka oli suuressa maineessa. Poahkomie oli hyvissä varoissa elävä ja ystävällinen ukko, joka ei taitoaan kovin suurin salaillut, vaan näytti meille sekä seulalla arpomiset että monta muuta temppua ja kohteli meitä muutoinkin paljon avomielisemmin ja ennakkoluulottomammin kuin moniaat muut isännät.
Tämän puolen isännissä näytti vielä olevan paljon itsenäisyyden henkeä, joka muun muassa oli tullut ilmi pari vuotta aikaisemmin suuren nälänhädän aikana. Kun viranomaisten toimesta ei saatu minkäänlaista apua, olivat Akonlahden ja Munankilahden varakkaimmat isännät, nälkiintyneiden heitä ahdistaessa, vaatineet Kontokin kruununmakasiinin hoitajaa omin luvin jakamaan viljaa köyhille lainaksi, jottei kansa kuolisi nälkään. Mutta siihen ei suostunut varastonhoitaja, joka talollaan ja tavarallaan oli vastuunalainen makasiinin viljoista. Varastonhoitajat olivat kunnan valitsemia virkamiehiä, ja virkaan tavallisesti valittiin ainoastaan varakkaita isäntiä.
Akonlahtelaiset kääntyivät silloin muitten kunnanvirkamiesten, etupäässä pitäjän vanhimman eli starshinan puoleen, vaatien näitä jakamaan makasiinista viljaa. Mutta näilläkään ei ollut siihen halua, koska viljaa oli lupa antaa ainoastaan rahaa vastaan. Mikä neuvoksi? Jos virkatietä pyydettiin apua, niin vastaus parhaassakin tapauksessa viipyisi kuukausimääriä — yleisenä vakuutuksena näytti olevan, ettei pyyntö olisi päässyt Kemiä edemmäksi — ja sitä ennen ennättäisi köyhä väki kuolla nälkään.
Lisäksi oli kelirikkokin, ettei voitu lähteä Suomen puolelta apua etsimään.
Mitä sitten oikeastaan tapahtui, siitä ei ollut helppo päästä selville, koska kertomukset olivat ristiriitaisia. Kontokkilaiset olivat kymmenittäin vannoneet oikeudessa, että Akonlahden miehet olivat uhanneet piestä kaikki "herrat" (tällä sanalla tarkoitettiin aina nimenomaan virkamiehiä, omia kunnallisiakin, eikä säätyerotusta), tai käyttää väkivaltaa, ellei viljaa annettaisi. Niin sitten ainakin tapahtui, että makasiini avattiin ja viljaa annettiin. Starshina kanteli omavaltaisten maanmiestensä päälle, heitä vastaan aljettiin oikeudenkäynti ja syylliset, Akonlahden ja Munankilahden varakkaimmat isännät, tuomittiin kahdeksi kuukaudeksi "Kemin tyrmään." Rangaistus tuntui kylläkin lievältä, mutta tietysti tuomari otti huomioon, että he olivat toimineet puutteen auttamiseksi — eivätkä paremmin ymmärtäneet. Taikka ehkä oikeammin, että he olivat toimineet pakkotilassa, vaikka lakia olikin pahasti rikottu ja rikos sen vuoksi oli muodon vuoksi rangaistava. Siihen olivatkin syytetyt vedonneet, mutta tuomari oli huomauttanut, että jos tiesivät hädän niin suureksi, niin olisi heidän itsensä pitänyt lainata hädänalaisille rahoja, että nämä olisivat voineet ostaa viljaa. Pohatoillapa ei ollut siihen halua, sillä luultavasti olisi suurin osa lainatuista rahoista jäänyt sille tielle. Eivätkä omaisuudet Vienan Karjalassa olekaan niin suuria, että niistä riittäisi paljon jaella. Varakkaana pidetään jo semmoista taloa, jossa eletään toimeen tulevasti, puutetta näkemättä. Ja senkin elämisen vuoksi saavat isännät poikineen ahkerasti liehua, matkustella kaiket talvet Suomessa kaupoilla, sillä oma maa ei elätä.
Tullinniemen varakkaasta talostakin, jossa olimme asuntoa, oli poika parastaikaa "Kemin tyrmässä". Meidän odotellessa vierashuoneessa samovaaraa ja haastellessa niitä näitä, souti selän poikki Munankilahdesta veneellinen sen kylän emäntiä, nuoria ja vanhoja. He eivät olleet kauaa olleet Tullinniemen pirtissä, ennenkuin tultiin meitä hakemaan. Pirtissä kuulimme asian. Vaimoilta oli keneltä poika, keneltä mies, Kemin tyrmässä, juuri saman viljajutun vuoksi, ja he olivat tulleet meillä luettamaan sieltä saapuneita kirjeitä, koska omassa kylässä ei ollut sitä, joka olisi pystynyt lukemaan. Olivat kuulleet meidän saapuneen paikkakunnalle. Kirjeet — niitä oli useampia — olivat suomeksi kirjoitetut, sillä ne olivat isäntien itsensä kirjoittamat. Toiset heistä olivat oppineet taidon Suomen puolella, joten heidän ei tarvinnut käyttää venäläisen "piissarin" apua.
Lieneekö vankilan sääntö ollut syynä, vaiko maan tapa, en tiedä kumpi, mutta kirjeet eivät sisältäneet juuri mitään muuta kuin terveisiä loppumattomiin. Kirjoittaja mainitsi kaikilla nimillä sen, jolle tahtoi terveisiään lähettää, ja lausui ne jokaiselle erikseen. Siitä niissä oli kylläkin mittaa. Mutta vaimot tulivat niistä kuitenkin niin liikutetuiksi, että vuoron takaa purskahtivat katkeraan itkuun, sitä myöden kuin heitä terveisien saajina mainittiin. Kyyneleitä ja nyyhkytyksiä kesti niin kauan kuin kirjeitten lukemistakin, ja vielä kotvan kauemminkin. Vähän lohdutusta tuotti isäntien vakuutus, että heitä kohdeltiin tyrmässä hyvin ja että he saivat rahallaan ostaa, mitä tarvitsivat. Mutta taas ajatellessaan, että heidän poikansa ja miehensä istuivat vankina, naiset yhä uudelleen puhkesivat itkemään, se onnettomuus ja häpeä oli niin suuri, ettei siihen voitu mitenkään tottua. Kun tunteet olivat jonkun verran asettuneet, pyydettiin meitä kirjoittamaan vastauskirje. Sekin oli paljaita terveisiä ja hyvin voinnin vakuutuksia ja toivotuksia, ja hyvällä omallatunnolla jakelimme hyväilysanoja runsaanlaisesti, niin vilpitön ja haikea oli suru. Kirjeen mukaan aikoivat naiset panna muutaman kopeekan "kostintsoiksi" (tulijaisiksi), mutta luopuivat kuitenkin tuumasta arvellen, etteivät rahat ehkä tulisi perille.
Meihin tämä kohtaus teki syvän vaikutuksen. Äitien ja puolisoitten murhe ainakin herättää myötätuntoa, mutta lisäksi oli siinä tavassa, jolla nämä vaimot ilmaisivat surunsa, arvokkaisuutta, kehittynyttä ja hienostunutta tunnetta, jota ei olisi odottanut tapaavansa niin kaukana historiasta ja kultuurista. Silloin välähtikin mieleeni se ajatus, että kansalla, joka on voinut moisen tunne-elämän kehittää, on täytynyt olla vanha ja itsenäinen menneisyys. Sillä on täytynyt olla joku ammoinen oman itsensä luoma viljelys, joka yhä vielä elää sen hengessä.
Monta muuta samanlaista piirrettä tapaa vielä karjalaisten luonteessa, tavoissa ja katsantokannassa. Niitä on vaikea sanoin kiinnittää, vaikea määritellä siten, että ne kelpaisivat todistuskappaleiksi, mutta niitten vaikutuksen alainen on siitä huolimatta jokainen, joka tuon kansan parissa oleskelee. Vaistomaisesti siellä herää tuo ajatus, vaikkei tajunta aina keksikään kiinnikkeitä, joilla vaikutukset voisi julki lausua. Se on kansan luonteessa elävää isäin perintöä, samoin kuin sen muistossa säilyneet vanhat runot.