Siten kului iltapäivä hauskassa pakinassa, ilma viileni, valo lauhtui ja nuori väki alkoi kokoontua kisoihin. Kisat ovatkin näissä juhlissa vähintäin yhtä tärkeät kuin kestitys, eikä ainoastaan nuorien, vaan avioväenkin mielestä, joka niissä tekee havainnoitaan, pitäen erittäin tarkkaa lukua kaikista mieltymysoireista. Hyvin usein päättyvät kisoissa tehdyt tuttavuudet kosimisella ja naimisella, vaikkeivät asianomaiset olisi ennen nähneetkään toisiaan. Varsinkin jos ajat ovat hyvät ja purlakoita on paljon kotosalla. Niin valitettavasti ei ollut nyt laita. Ajat olivat parin katovuoden vuoksi hyvin köyhät, puute oli yleinen ja enimmät purlakat olivat ansioilla. Huhuttiin kuitenkin, että kylään oli tullut ainakin kaksi poikamiestä, jotka olivat luvanneet viedä emännät mukanaan.
Toisen piti kosia julkisesti, sekin tiedettiin, ja suurella jännityksellä odotettiin kaiken päivää sulhaskansan saapumista. Sen piti pirtteihinkin kuulua, sillä kosijat saapuvat hyvin julkisesti, pyssyjen paukkuessa. Ensimmäinen päivä saatiin kuitenkin turhaan odottaa, mutta sitä vilkkaammin kisattiin.
Karjalaisten en ole koskaan nähnyt kisaavan pirtissä, lieneekö tämä liian pyhä tähän huvitukseen, vai pelättäneekö vain sen likaantumista. Korkeintain luovuttaa joku isäntä sintsinsä kisoihin, ja siitäkin on usein maksettava monias kopeekka vuokraa. Kostamuksessa oli kisat pantu toimeen erään talon sarajalla, avaralla heinäparvella. Sinne mahtui paljon väkeä. Pihalla ei tahdottu kisata, kun oli kovin kuuma ja pelättiin vaatteitten pölyttyvän. Puolihämärä saraja oli täynnään nuorta ja vanhaa, nuoret lattialla täydessä työssä ja vanhemmat ihmiset syrjästä katselemassa ja juoruamassa. Meidän paikalle tullessa toisena aamuna jotenkin varhain kisat jo olivat täydessä vauhdissa ja hiki valui kisaajain otsalta ja poskilta, niinkuin hyvässäkin työssä.
Kisat tavallisesti alkavat "käsikisalla", joka on aivan lyhyt ja johon tytöt kutsuvat. Parit asettuvat pitkään riviin, tyttö ja poika aina vastakkain. Vuorotellen tarttuu sitten poika tytön toiseen ja toiseen käteen, nostellen sitä sievästi pari kertaa ylös ja alas, ikäänkuin tunnustellen, paljonko se painaa. Muita temppuja ei ole tässä yksinkertaisessa kisassa, mutta se ei kestäkään kauaa; onhan vain jonkinlaisena johdantona toisiin kisoihin. Meille selitettiin, että pojat sillä tavalla jäävät leskiksi, kun kisapiiri hajoo, ja että heidän asiansa on sen jälkeen lähteä vuorostaan kutsumaan tyttöjä uuteen kisaan. Pojat lähtevätkin tuota pikaa liikkeelle. Kutsuminen tapahtuu sillä tavalla, että poika menee mieleisensä tytön eteen, viittaa tälle kädellään ja mainitsee häntä nimellä, esim. "Iro tulou!" Ne monenlaiset kävelytanssit, jotka nyt alkavat, ovat vähän purpurin tai franseesin tapaisia; vuorot ovat kylläkin monimutkaisia, niin ettei niitä aivan vähällä vaivalla opi. Niitä on "humaus", "pitkä kisa", "katrilli" ja ehkä muitakin. Ne tanssittiin täällä hieman toiseen tapaan kuin Uhtuen puolessa, niin että sen puolen poikia alussa vähän arvelutti, uskaltaisivatko ensinkään lähteä permannolle. Mutta kaikkia näitä kisoja vanhemmalta ja alkuperäisemmältä tuntui kuitenkin tuo käsikisa. Kaiken aikaa neitoset lauloivat kimakoita venäläisiä pajatuksiaan, ja ihmeen kauan he jaksoivat äänessä pysyä. Mutta kaunista se laulu ei suinkaan ollut. Kiimasjärvellä, Nopeuksessa ja yhä etelämpänä kuuluivat hanurit jo ruvenneen sijaa saamaan, mutta täällä niitä ei vielä ollut. Hyppytansseja ei Kostamuksessakaan tanssittu ensinkään.
Vanhemmat miehet olivat kokoontuneet oven suuhun kisoja katsomaan ja naidut vaimot taas kiivenneet sintsin laipiolle, istuen siellä kuin parvekkeella monivärisenä ja vilkkaasti tarinoivana ryhmänä.
Sillä välin kun aikuiset kisailivat sarajalla, olivat pienet tytöt kokoontuneet ulkopuolelle erään aitan siimekseen, karkeloidakseen keskenään samoja kisoja kuin hekin. Mutta kun heidän ikäisensä pojat täälläkin olivat "pahoja" ja halveksivat tyttöjen seuraa, oli tytöistä joka toisen täytynyt ruveta pojaksi. Oikeat pojat maata rötköttivät ääressä, nauraa hohottivat ja tekivät tyttölöistä hyvin sopimatonta pilkkaa, oli aivan säälittävää nähdä, kuinka kiltisti nämä sen kärsivät. Karjalassa nainen vielä on paljon vanhemmalla, "urosaikaisemmalla" kannalla kuin Suomessa ja tyttösetkin jo näkyivät olevan täynnään kunnioitusta näitä sankareita kohtaan, jotka tuskin olivat ennättäneet saada ensimmäiset housunsa. Somaa oli katsella, kuinka paljon luontaista suloa oli tyttösien liikkeissä, kuinka he, totisina pajatusta kimittäen, sipsuttelivat vuorojaan ja painautuivat likemmä "poikainsa" vartaloa.
Oikeat pojat sitä vastoin, väsyttyään ilveilemiseen, lähtivät joukolla uimaan ja jatkoivat järvessä lystiään kaikenlaisella vallattomuudella. Varahvontta makasi pientarella, makasi Luojan juhlapäivän rauhaa, ja seurasi syvimmällä mielenkiinnolla poikain telmettä, naureskellen ja puhellen itsekseen, milloin joku järvessä sattui keksimään tavallista sukkelamman tempun. Miitrein akkunan alla seisoi kaksi sydänmaan ukkoa huvitellen toisiaan lystikkäällä keskustelulla. En muista, mikä aihe oli, mutta luultavasti se koski jotakuta kolmatta. En ollut mielestäni milloinkaan kuullut enkä lukenut mitään, jossa asiata olisi valaistu niin huvittavasti, ilman ilkeämielisyyttä tai pilkkaakaan, ja kuitenkin saatu kaikki niin mainion hupaisaan valaistukseen ja tuotu esiin yhä uusia lystikkäitä puolia. Se oli samanlaista neron kilpailua kuin entiset kilpalaulannatkin, sillä erotuksella vain, että aihe oli läheltä, kummankin jokapäiväisestä elämänkokemuksesta. Sanain osavuutta, käänteitten uutuutta, viittausten hienoutta ja samalla kuitenkin hyväntahtoisuutta ei voi sanoin kuvata.
Miitrein talossa ruokittiin noin kolme- tai neljäkymmentä vierasta. Näitä varten oli pirttiin katettu suuri pöytä, tai oikeammin monta pöytää, jotka oli liitetty pääkkäin yhdeksi pitkäksi. Sen ympäri mahtuikin syömään suurin osa vieraista, kun kaksi suostui syömään samalta lautaselta. Pöytä oli kauttaaltaan peitetty valkoisilla liinoilla, sillä liinattomalta pöydältä karjalainen ei mielellään syö. Miitrei kehottaa: "Alkakaahan vieraat ristiä silmiänne", ja tämän tehtyään rahvas istuu pöytään. Pitkiä käsiliinoja on aseteltu pitkin pöydän laitoja, niin että jokaisella vieraalla on osa semmoisesta polvellaan tai edessään pöydän reunalla. Se kyllä on tarpeen, sillä sormia käytetään ahkeraan kahvelien ja veitsien avuksi, joita kyllä alkaa olla paremmissa taloissa, vaan joita eivät etäämpää salolta tulleet kestivieraat vielä osanneet käyttää. Ennen ateriaa olikin jokainen pessyt kätensä. Täällä oli vallalla se tapa, että vieraat istuivat melkein tyhjään pöytään, sitten vasta alkoi emäntäväki kantaa ruokia, ja sitä kantamista sitten kestikin loppumattomiin, niin että vieras ennätti moneenkin kertaan ruokahalunsa tyydyttää, jos hän joka lajia söi.
Karjalaiset osaavat valmistaa monenlaisia ja maukkaitakin ruokia. Nyt kannettiin pöytään ensinnä pieniä rieskasia ja liharokkaa, joka oli valmistettu siten, että oli rukiin jauhoja sekoitettu kuivatusta lihasta keitettyyn liemeen. Kun rokka oli syöty, tai melkeinpä sitä vielä syötäessä, tarjottiin liha erikseen. Se ei tietysti enää ollut vereksen arvoista, mutta kuitenkin varsin maukasta, ollakseen päiväpaisteessa kuivattua ja lähes vuoden vanhaa. Sitten tuotiin maitoa, sekä uunissa haudottua taikka melkeinpä paistettua "rahkamaitoa", että rieskaa maitoa, ynnä voita, kalaa, "kalitaisia", "sultsinoita" ja muita piirakkaita, "marjasankeja", joissa oli mustikkahilloa täytteenä, ynnä lopuksi rasvasta tiukkuvia "vehnäkakkaroita". Voipa sanoa, että aterian silmäänpistävänä omituisuutena oli se, että vaikka se oli melkein kauttaaltaan oman maan tuotteista koottu, oli se kuitenkin niitä monella eri tavalla käsittelemällä saatu vaihtelevaksi. Sieniäkin tavallisesti tarjotaan, mutta varastot ehkä olivat lopussa, tai ehkä niitä ei sentään pidetty juhla-aterian arvoisina. Karjalaiset niitä yleiseen kokoovat ja suolaavat, syöden niitä pitkin talvea särpineenä kuin silakkaa.
Aterian jälkeen risti rahvas jälleen silmänsä, sanoi sitten isäntäväelle "passibot syöttämästä, juottamasta", johon isäntäväki vastasi "tervehyyeksi", jonka jälkeen jokainen riensi käsiään pesemään. Kun ensimmäinen pöytäkunta nousi ylös, oli toinen jo varalla sen tiloille istumaan. Lausuin emännälle kohteliaan ihmettelyn siitä, miten hän jaksoi niin suurelle joukolle ravintoa puuhata, se kun lisäksi tietysti kävi jotenkin kalliiksi; mutta hän närkästyi tästä huomautuksesta ja vastasi, ettei heidän talostaan ole kenenkään tarvinnut syömättä lähteä. Karjalaiset emännät pitävät vieraitten ruokkimista kunnian asiana, ja kuta enemmän vieraita on, sitä suurempi on tietysti kunniakin.