Talonväki: "Mitä vierahat sanovat?"
Kosjoväki: "Emmepä mitänä, rauhaa kaikki. Työ ettekö tiiä mitä uuempaa?"
"Emmä njii mitä, rauha kaikki teälläkin, Jumalalle kiitos."
Nämä ovat tavanmukaiset karjalaiset tervehdykset, sitten vasta ilmoitetaan se asia, jolle on tultu. Kosjoväki nousee seisomaan ja sanoo:
"Teillä on tytär annettava, meillä poika naitettava, emmekö rupea heimokuntaa laatimaan?"
Näin tärkeätä asiaa eivät tytön vanhemmat ja omaiset koskaan ratkaise omin päin, vaan sitä varten on koko heimokunta kokoon kutsuttava. Sillä aikaa kun talonväki lähettää kylälle viestit noutamaan sukulaisia, tulee pirttiin kosjottava tyttö, jota tästä lähin sanotaan "antilaaksi", ja istuu naisten tshuppuun, s.o. sille puolelle pirttiä, joka on uunin takana. Kosjoväki nousee seisomaan ja lähtee nyt antilaalle asiaansa selittämään, lausuen lopuksi: "Mitäpä alat tuumaita? Tuumaitse meihin päin." Jos talossa on annantamieli, kutsutaan koko heimokunta hyvin tarkoin, ellei taas ole, niin ainoastaan moniaita.
Pirtti oli niin täynnään rahvasta, että pienet tytöt olivat kiivenneet orsille, edes jotain nähdäkseen. Ja kun ilma muutoinkin oli helteinen, niin tuli pirtissä niin palava, että hiki virtana juoksi joka naamasta. Kun sukulaiset alkoivat saapua, pidettiin sintsin viereisessä aittahuoneessa sukukokous. Siellä lopullisesti ratkaistiin, annettaisiinko tyttö vai eikö. Näissä kokouksissa, joihin sivullisia ei lasketa (suotta mekin pyrimme), moititaan ja kiitetään sulhanen sen mukaan, miten hän kunkin mielestä ansaitsee tai asia vaatii. Toiset kehottavat antamaan tytön, toiset kieltävät. Usein ovat mielipiteet hyvinkin ristiriitaiset ja huoneessa tapahtuu kiihkeitä väittelyitä. Ratkaiseva sananvalta on tietysti tytön vanhemmilla, mutta hyvä ei ole, jos heidän täytyy asettua heimon mahtavia vastaan. Kuta kiivaammin väitellään, sitä kauemmin kestää kokousta ja pirtissä saattaa odotus tulla hyvinkin pitkälliseksi.
Tälläkin kerralla kesti sukulaisten kokousta ylenmäärin kauan. Pirtissä aljettiin käydä levottomiksi, etenkin kun alkoi vähän vähä käydä rahvaan kautta kuiskauksia, että antilas aikoi antaa aparat. Näitä kuiskauksia tuli kosjoväenkin korviin, ja mieltään karkaisten he silloin alkoivat yhä äänekkäämmin uhotella, että asia oli pian ratkaistava, muutoin aikoivat lähteä kesken matkoihinsa. Oli muka nyt koolla tyttöä, koko kylä täynnään, tehkööt kiireet päätökset, jotta ennätetään lähteä toista yrittämään. Moisilla uhkauksilla tahdottiin vaikuttaa sukukokouksen päätökseen. Tämä tuntui sivusta kuullen kylläkin oudolta kosimiselta, eikä se Vienan Karjalassakaan "hyvään tapaan" kuulu; oli toki niitä, jotka pitivät sitä sopimattomana.
Ja hyvin kauan saimme siitä huolimattakin odottaa. Ilta oli jo kulunut myöhäiseksi, ennenkuin antilas vihdoin ilmestyi pirttiin itkenein silmin, heimokunnan saattamana. Ellen olisi tiennyt, että tyttö sisässään iloitsi tästä suuresta puuhasta, olisin häntä säälinyt; niin ankaralta näytti hänen mielenliikutuksensa.
Kummapa olisi muutoin ollutkin, jos hän olisi kestänyt sukukokouksen hieman pehmiämättä. Siinä hänen oli täytynyt "kumartaa jalkaa" koko heimokunnalle, semmoinen on siellä yleinen alentava tapa. Jalkaa kumartaessaan hänen täytyy langeta kumarrettavan eteen polvilleen ja painaa päänsä niin syvään, että otsa kolmasti koskee varpaihin. Näin hänen täytyy nöyryyttää itseään pienien paitaressujenkin edessä, jotka sukulaisuus oikeuttaa saamaan osakseen tämän kunnioituksen. Ehkäpä oli häntä myös nuhdeltu siitä, että oli ottanut kihlat; varmaan sekin seikka oli tullut kokouksessa julki ja puheen alaiseksi.