"Suurjärvestä hiihdin Vaarakylään, jossa Joukkosen talossa viivyin kaksi päivää. Talo oli vähän parempi ja varakkaampi muita taloja näillä seuduin, ukko ja akka olivat vielä kumpainenki elossa ja heillä neljä poikaa sekä neljä miniätä. Oli vasta käyty Kieretin kauppalassa Vienan meren rannalla ja sieltä tuotu jauhoja, joita yhtäläiseen tarvitseville myytiin kolmesta ruplasta ja 60:stä kopekasta puuta. Ukkoa piti miniäin palvella kuin patriarkkaa muinenki, iltasilla riisua kengät ja sukat jalasta, aamusilla ne ja muut pukimet hänelle kantaa ja päälle pukiessa apuna olla. Oikein lystikseni katselin, kuinka häntä miniät, kun hän toisena päivänä uudelleen läksi eloa Kieretistä noutamaan, varustivat matkalle, saattivat ja peittivät rekeen, josta heillä oli paljonki työtä ja hommaa. Päivällä jälkeen minäki astuin suksilleni ja hiihdin Vaarakylästä Skiittaan, jota matkaa sanottiin 12 venäjän virstaksi. Skiitassa olin kuullut jonkunlaisen naisten luostarin olevan, jota mieleni teki nähdä, mutta paikalle tultuani ei silmäni mitään semmoista erottanut. Olihan koko Skiitta vaan Tuoppajärven lounaisrannalla kuin moni muukin järjestyksettä rakennettu venäjänpuolinen kylä näillä seuduin, huoneet siki saki, ei juuri nurkka nurkasta toisissaan kiinni, ei paljon väliäkään, ja pieni kirkonmuotoinen kylässä. Siinä kirkossa naiset joka päivä toimittivat jumalanpalvelustansa, ja heidän sanottiin itsekunki Tuoppajärven luostarista 'Pyhästä Saaresta' miilostia (elatusta) 25 ruplaa vuoteensa saavan, jota kuitenkin moittivat vähäksi. Mitä näillä 'pyhillä naisilla' muutaki työtä, paitsi jumalanpalvelustansa lienee, sitä en tiedä, jos eivät opettane muutamia tyttölapsia, joita sitä varten niiden vanhemmat olivat tänne tuoneet. Niin tapasin täällä Jaakkosenki tyttäriä Jyvälahdesta, jotka vaativat minua sekä venäjän kirjoja lukemaan että Karjalan lauluja laulamaan. Heidän opettajansa oli ummikko venäläisakka, lieneekö alkuansa ollutki herrasväen sukua. Nuoremmat 'pyhät naiset', joiksi Jaakkosen tyttäret ei vielä suinkaan olleet koronneet, asuskelevat lukon varassa, eivätkä laske tuntemattomia puheillensa; niin muutamat vanhemman ikäisetki. Miehen puolia Skiitassa en paljon nähnytkään."
"Vielä samana päivänä, kuin tulinki, läksin Skiitasta ja hiihdin 8 venäjän virstaa Pyhään Saareen, joksi Tuoppajärven saarella olevaa monasteria eli luostaria tavallisesti nimitetään. Matkalla, joka on järveä, tulin muutaman pienemmänki saaren poikki kulkemaan, ennen isoon saareen tultua. Tämä iso saari sanottiin olevan noin penikulman pituinen ja sen ympärillä useampia pieniä saariloita. Iltapimeä oli minun jo jäällä yllättänyt, jotta kylään tultuani kyllä arvelutti, mihin yöksi menisin. Eräältä mieheltä, jonka tapasin, kysyin, missä täällä voisi yömajan saaha, ja hän johdatti minun luostarin päällysmiehen luoksi, jota kutsui polsakka startsaksi, ja jonka kysyttyäni, ymmärsikö Karjalan kieltä, sanoi kaiken maailman kielet osaavan. Tämä polsakka startsa, ei erittäin vanha, silmäpuoli mies, asui kahdessa pienessä huoneessa, eikä vielä niitäkään yksinänsä viljellen, vaan jonkun toisen toverinsa kanssa, joka sisämäisessä kammarissa istui ja luki jotaki kirjaa pöydän ääressä. Sisään tultuani pian havaitsin, ett'ei suomi, ruotsi, saksa, eikä latinakaan kuulunut niihin kaiken maailman kieliin, joita hänen piti osaaman, vaan venäjänkielellä sanoi hän, että hänen tuli lähteä iltakirkkoon, ja käski saattomieheni viemään minua matkamiesten majaan, jossa sitten yön lepäsin, enkä koko polsakka startsaa sen enempää nähnyt, vaikka seuraavana päivänä pari kertaa kirkossaki kävin. Jos, niinkuin muutamat olivat tietävinänsä, hän oli Venäjänmaalta tullut pakolainen, joka kaksintaistelussa oli toisen silmänsä menettänyt, niin kyllä oliki syytä peljätä minua vaaralliseksi tiedustelijaksi, jota on parempi karttaa kuin kohdella."
"Majahuone Saaren pustiinassa (eli monasterissa) ei juuri pieni tupa, vaan läpikäytävä eräältä keittäjältä, joka sisämmäisessä huoneessa usiamman kerran päivässä keitti ruokaa ja siellä yönki makasi. Minulle levitettiin porontalja yöksi alleni lavitsalle, jossa nukuin laukkuni tyynyksi saatua. Muita maamiehiä makasi kolme eli neljä lattialla ja kuuluu pian yhtäläiseen, niin kesällä kun talvella vieraita paikalla kuleskelevan. Muutaman näitten kanssa Kiisjoesta kotosin vaihon puukkoa, kun ei oll'ukan mitänä parempata tehtävätä. Miehet täällä, kun meidänki puolella usiammissa paikoin, käyvät semminki matkoilla aina puukko vyöllä. Vaan pitävät sen oikialla puolella, ei, kun meidän miehillä on tapana, vasemella. Puukot heidän ovat suuremmat meidän laatua ja kären puolelta hamaraa vasten väärät. Terä on noin korttelin pituinen, pää neljän tuuman."
Sikäläisistä tuttavuuksistaan kuvaa Lönnrot varsinkin erästä Koljolasta kotoisin ollutta porovarasta, kertoen kaskuja hänen ovelista keinotteluistaan.
"Edellä mainittu ukko Koljolasta, tavallisesti Koljasu nimitetty, kuuluu aikoinansa olleen viekkahimpia porovarkaita näillä rajaseuduilla. Enimmästi oli Ruotsin (Kuusamon, ja Kiannon) poroja varastanut, josta häntä emme kuitenkaan voi erittäin moittia, sillä Venäjän puolella ei ilmankaan näillä seuduin ole poroja. Muutamanki kerran puikahti ulos metsästä, leikkasi paimenten havatsematta poron raidosta ja lähti kotiinsa kulettamaan. Vaan penkoen pian poroa kaivattavan ja jälkiä myöten hakemaan tultavan otti kengät omista jaloistaan ja puki peuran takajalat (kengitti), terät taas kannan puoleen sitoen. Poro takajaloillaan astuu juuri etujalan jälkeen, jonka tähen ei jää'kän näkymään kun takaisten jalkain jäljet. Niin laadittua talutti kauniisti poron kotiinsa sukkajalassa itse edellä astuen, löi lihoiksi ja söi suuhunsa. Poronpaimenet kyllä olivat havainneet poron raidosta kaonneen, vaan eivät tienneet minne lähtiä hakemaan, kun jälkiä ei minne näkynyt menevän."
"Toisen kerran juuri kotirannalle varastetun poron kera päästyä, näki poromiehiä luoksensa hiihtävän. Kun olisi lähtenyt vielä ylös rannalta poroa taluttamaan, niin toki olisivatki havanneet; sentähden keksi paremman neuon, työnsi aventoon jään alle poronsa ja lähti itse suksilla poromiehiä vastaan, kuni muinenki oikia mies. Poromiehet kysäsivät, jos ei olisi poroja missä nähnyt? — 'Vastikään mentiin tuonne.' — Poromiehet sinne, kunne sano menneen, hän aventoon poroansa jälle ylös saamaan ja niin kotiin lihoiksi lyömään."
"Kolmannen kerran oli hevosella metsässä käynyt, poron ampunut, rekehensä köntännyt, kotihinsa lähtenyt. Eräälle lammille tultuansa näki suksimiehiä jälestä hiihtävän. 'Mikäpä nyt esiksi', arveli, 'ainaki nuo minun yllättävät', kun oliki hevosella vaikia kulku, suksimiehillä kevyt. Niin kuitenkin pääsi rannalle ennen suksimiehiä. Vähä pois näkyvistä tultua, otti omat suksensa reestä, löi kopsahutti ruoskalla hevosta, itse paikalle jääden. Suksimiestenki heti jälestä tultua alko surkialla äänellä voivotella, 'äkisti kohtauksen tulleen (ruton ampuman), hevoselta jääneensä, ei minnekään pääsevänsä'. Miesten tuli armo, ensin aikovat selässä häntä kotiin kantaa, vaan vaikeaksi tullen, laittivat hänen suksille makaamaan, niin vetivät. Koljolaan tultua, johon paikalta ei ollutkaan kun eräs virsta, poroa ei ni enää ollut näkyvissä, sillä sen jo oliki akka korjannut ynnä hevosen riisunut. Suksimiehet olivat Koljasun luoksi yöksi jääneet, vasta toisella aamulla jällen lähteneet. Sen aikaa oli Koljasuki runtukalla maata jorotellen voivotellut, vaan heti suksimiesten sintsistä ulottua hypännyt lattialle sanoen: 'a perkelehet jo kerta mentiin, missä poro, akka?'"
"Monta semmoista tarinaa kuulin Koljasun porovarkaudesta, vaan joilla en tahdo kirjotustani pitkittää, koska jo lieneeki näissä kerraksi."
Kauaa Lönnrot ei viihtynyt Saaren luostarissa:
"Yhen yön vaan olinki koko Saaressa", hän kirjotti Uhtuessa eronneelle matkatoverilleen, "joka minusta enemmin oli rosvonpesän, kun monasterin muotonen. Heti tultuani oli miehiä ympärilläni, jotka kysyivät, jos minulla ei olisi viinaa myödä, johon kuuluvat kovin ahnaita olevan. Sitte oli moniaalla, kun kuuli tohtariksi, samaa asiata kanssani toimitettava, kun Vasken kamarissa Paanajärven piissarilla… Kirkossa kävin kahestiki, vaan siitä ei ni ole mitä erinomaista sanottavaa. Pimiä esti ikoniaki (kuvia) näkemästä, vähä niitä olisi ollutki katseltavaa."