Saaresta Lönnrot matkusti Kuusamoon, viettääkseen omalla puolella joulua. Matka kävi nyt osaksi toisia teitä, kyliä myöden:
"Vaarakylästä otin hevosen Käpäliin, huononen kylä, noin kymmen talonen. Siinä talossa, jota parahimmaksi kehuttiin, en tahtonut saaha ni mitä ruokaa. Kalarokkaa kyllä keitettiin kyytimiehelleni, vaan kun pyysin minäi siitä maksoa vastaan vähä kuppihini saaha, vastasi emäntä: 'anna vieras esinnä syö, jos mitä jää'. Sitte syötyämme meni kyytimieheni kylään ja akka, joka yksin oli koissa, toimitteli ilta-askareitaan. Niin yksin pirtissä oleva pistin tupakkaa piippuun ja aion huvikseni vetää muutamia savuja. Mutta siitäpä olin koko yömajani menettää. Emäntä sisääntultua, vaikka kyllä ennätinki piipun suustani saaha, tunsi savun ja sano: 'ettekö ole tupakkaa juoneet? jos vaan tupakkaa juotta, niin kyllä sitte emme kauan sovi yhessä pirtissä olemaan'. Olisinki mennyt toiseen taloon, vaan ne eivät olleet sitä paremmat. Muutamassa jo kävinki katsomassa, vaan siinä oli surkia elämä: ei ni mitä syöä paitsi tähkiä ja kalalientä. Akka siitä lupasiki lähtiä Skiittaan sanoen: 'eikö hoti saaren vieroon minua otettaisi!' Skiitassa nimittäin saavat naiset Saaresta miilostia (elatusta) 25 ruplaa vuoessa, jota kuitenkin moittivat vähäksi, eikä riittäväksi. Oli sinne muuan akka Suomestaki tullut ja Saaren vieroon ruvennut. Hänellä oli poika Saaressa raatajamiehenä."
"Koko Käpälin kylä ilman kuuluu poronvarkaita täynnä olevan. Toinen toisensa porot ovat jo niin tuiki syöneet, ettei kuulu enää ni mitä syötävätä niistä olevan. Ei sanottu päälle kahen talon koko kylässä olevan, joissa matkamieskän saisi omansa liikuttamatta pitää. Ei paljoa paremmaksi sanottu Tuhkalankan kylää, johon sitte tulin. Erähällä talonpojalla, Kuisma nimeltään, oli siinä kasakkapaimen kesän yli ollut. Syksyllä oli tämä kerran vähä sairaaksi tullut. Kuisma rupesi tohtoriksi, anto keittää vettä ja valo kiehuvaa vettä ratin läpi kurkkuun. Siitä mies paikalla kuoli arvattavasti ja sitäpä Kuisma toivoki, koska sillä tavalla pääsi hänelle kesän palkkaa maksamasta. Saman Kuisman satun minäi näkemään, sulokielinen, liukas mies oli ukko."
"Makarissa eli eräs Kuusamonki mies akkanensa ja kolmine lapsinensa. Hän oli tänne muuttanut täällä paremmin rauhassa saaha poroja varastella ja syöä."
"Suvannolla on Roton talo rikas leivältä. Kuuluu vanhoja jyviä olevan aitta täynnä liikuttamatta. Vaan niitä ei liikutaan, ostaa uutta Kieretistä sekä syöäkseen, että myöäkseen. Alkua näiden rikkauteen en ni ole kuullut, jos lienevät kunniallisesti rikastuneet, vaan usiammista muista kuuluu toisin. Sanotaan siitä ensin elämään päässeen, että ampuvat kaksi karkulaista Venäjän maasta, joilla oli paljo rahaa ollut. Nämät olivat ensin jolle kulle vaaralle kylästä paenneet ja kun luulivatki jo kaukana kylästä itsensä olevan, tulen tehneet, siihen nukkuneet. Niin näkivät Roton 3 veljestä tulen, tulivat… Niin sanotaan Larin veljesten sillä tavaransa saaneen, että osiksi pettivät Moskovan porvareita, joilta ottivat suuria velkoja ja heittivät maksamatta, osiksi jonkun palon aikana Vienan kaupungissa varastelivat, mitä käsiin sattu. Äsken mainitun Joukkosen myös sanotaan Suomen talonpoikia pettäneen, velkoja maksamatta heittäneen ja sillä rikastuneen. Oli niistä keräjiäki käyty, vaan Venäjän laki ei kuulu ni mitä voivan siinä asiassa. Viimmeinen päätös Vienasta oli tullut semmoinen, että Joukkosen pitäisi maksaa viisi ruplaa vuosittain veloistaan, vaan joka ei tee täyttä kasvuakan; kuinkapa pääsumman onpi? Muien rikkauesta olen myös paljo kuullut, ei hyvää paljon, koska pettäjän tavalla aina ovat alun saaneet ja maakunnan vääryttämällä eli rasittamalla enentäneet. Suvannolta kyyitsi eräs akka minua ensinnä Närhiin ja siitä meiän puolelle rajoa Multijärveen. Akan kanssa tielläni piin paljonki pakinata erinomattain vieroon koskevista, joissa hän oli hyvin typerä. Ei ni tiennyt. Jumalan 10:stä käskystään mitä. Kun toinen elo kohtasi minua taas rajan poikki päästyäni. Olinpa kun kotona. Täällä olen nyt asunut viisi neljännystä kirkolta eräässä talossa, jonka vanha muori aikonansa on mamsellista talon emännäksi ruvennut. Voi jos niin useinki rupiaisivat. Ainaki olen havannut semmoisten taloin paremmin kun muien voivan. Ja vielä siitä lähtisi talonpoikain hyväksi aina enemmin oppia kun muulla tavalla herrasväeltä ottavat. Tämäki mainittu muori kehu heillä ei ruunulle ei muille velkaa olevan. Tässä olen nyt kolmatta viikkoa selvään kirjotellut arvuutteita ja muita kirjotuksiani."
Näin masentavaa laatua olivat siis ne kokemukset, joita Lönnrot kohtasi Uhtuesta pohjoiseenpäin matkustaessaan. Runoja tuskin ensinkään ja vähän muutakaan kirjotettavaa ja kaikenlaisten pettymysten ja rasitusten lisäksi tutustuminen siveellisessä ja aineellisessa viheliäisyydessä elävään rahvaaseen, joka kovin paljon erosi Kuittijärven seutujen rattoisasta ja vierasvaraisesta kansasta. Mutta uudenvuoden jälkeen hänen piti lähteä jatkamaan matkaansa. Eikä hän ohuista vaatteistaan ja huonoista kokemuksistaan huolimatta ryhtynyt suuriinkaan lisävarustuksiin talvisydämen varalta, vaikka matka piti Lappiin. Kuusamosta kirjottamassaan kirjeessä hän lausuu:
"Tähän asti olen tullut toimeen ilman turkkeja tai kauhtanaa, ja luultavasti tulen niin toimeen koko talven, ellei se tule kovin kylmä. Mutta uusi pitkä lievetakki kaiketi minun pian on tilattava, kun näet nykyinen, johon puettuna minulla on kunnia kirjoittaa näitä rivejä, jo alkaa käydä liian kuluneeksi. Saappaita minulla jo on kolmas pari jalassani siitä kun sieltä kotoa läksin."
Saaren luostarin aikaisemmista vaiheista tiedetään, että [seuraavat tiedot ovat "Karjalan kirjasta">[ erakkolan eli luostarin syntyminen johtui niistä uskonvainoista, joitten alaisiksi vanhauskoiset joutuivat Nikonin uskonpuhdistuksen kautta seitsemännellätoista vuosisadalla. Tämä uskonpuhdistus ei tosin käsittänyt muuta kuin kirkon ulkonaisia menoja, mutta varsinkin Pohjois-Venäjällä sitä kiihkeästi vastutettiin ja vastustusta johti Solovetskoin luostari, joka jo silloin oli kohonnut melkoiseen mahtiin. Luostari ei huolinut käskyistä eikä uhkauksista, vaan sotatoimet olivat tarpeen sen, samoin kuin useampain muittenkin vanhauskoisten luostarien vastarinnan kukistamiseksi. Niin kiihkeästi vanhauskoiset pitivät kiinni kirkonmenoistaan, että he mieluummin kävivät kuolemaan, kuin hylkäsivät ne. Mutta yhtä leppymättömänä esivalta pakotti heidät alistumaan. Ensimmäinen sotaretki Solovetskoita vastaan raukesi tyhjiin, ja toisellakin kerralla, jolloin sitä ahdisti suurempi sotavoima tykkien keralla, luostari torjui hyökkäyksiä, kunnes piirittäjät petoksen kautta pääsivät siihen tunkeutumaan 22 p. tammik. v. 1676. Monet puolustajista silloin saivat surmansa, toisia karkotettiin, luostarin päämiehet mestattiin.
Mutta karkoitetut munkit eivät luopuneet uskostaan sittenkään. He kokoilivat eri paikoissa Pohjois-Venäjällä joukkoa ympärilleen ja hallituksen lähettäissä sotaväkeä he sytyttivät luostarinsa palamaan ja paloivat itse niiden mukana. Joitakuita kuitenkin säilyikin kaukana erämaissa. Näitä oli Tuoppajärven Saareen perustettu erakkola ja sen vastapäätä mannermaalle syntynyt naisluostari, Skiitta. Edellisessä kuuluu aikanaan olleen kolmisensataa munkkia, ja erakkolan maine kävi niin suureksi, että sinne Moskovasta saakka lähetettiin lahjoja. Mutta siitä huolimatta osattiin sen olemassaolo pitää viranomaisilta salassa aina vuoteen 1770. Sitä ei kuitenkaan näytä silloin ruvetun sen enempää vainoamaan, vasta 1850-luvulla ulottui sinnekin saakka esivallan käsi. Munkit ja nunnat karkotettiin ja Saaren taloista 30 hävitettiin maan tasalle. Saareen asetettiin oikeauskoinen pappi, joka siellä asui vielä norjalaisen prof. Friisin käydessä Saaressa 1870-luvulla. Myöhemmin pappi muutettiin Kiestinkiin, Tuoppajärven pohjoisrannalle, jossa pitäjän kirkkokin on. Saari lienee sen jälkeen jäänyt melkein autioksi. Erakkola ei mahtinsakaan aikana laitostensa puolesta ollut mitenkään verrattava varsinaisiin luostareihin, ja vähitellen siinä siveellisyyskin ja hengellinen elämä täydellisesti rappeutui, niinkuin näkyy Lönnrotin kertomuksesta. Mutta epäilemättä sillä oli paljon vaikutusta kansaan, ja ellen väärin muista, kerrottiin varakkaitten karjalaisten lähettäneen sinne lapsiaan saamaan opin alkeita.
Saaren munkeista pakenivat jotkut Kuusamoon, jossa Nuorusen kukkulalla on heidän pystyttämänsä, nyt jo lahonnut risti. Tapasin Kuusamossa käydessäni v. 1892 erään venäjää puhuvan karkulaismunkin, joka oli viimeinen elossa oleva suuremmasta joukosta. Hän lienee ollut Saaren entisiä munkkeja.