Runon alku lähti:
Anni tyttö, aino neiti,
Läksi voatteijen pesulla,
Räpähäisen räimemähe,
Nenähän utuisen niemen,
Peähä soaren terhentyisen,
Pitän laiturin nenähä.
Iski silmänsä itähä,
Loip' on silmän luotehella,
Keksi mustasen merestä,
Sinervöisen lainehilta.
Jos olet kalani karja,
Niin sie uimaha uleha,
Vesi peälläh vetäy!
Jos olet lihani lintu,
Niin sie lentämäh levähä!
Tulipa pursi Väinämöini,
Tulipa on näillä valkamilla,
Vaskisilla valkamilla,
Teräksisillä teloilla
j.n.e.
Alku on se tavallinen, jolla Väinämöisen retki Pohjolaan neittä pyytämään alkaa. Sen kyllä Kuittijärven kylissä monet osaavat, osaavat myös Annin ilmoituksen veljelleen Ilmariselle, joka paraillaan pajassa takoo, ja Ilmarisen suoriutumisen kilpakosijaksi. Mutta harvinaisempia ovat kuvaukset ansiotöistä, joita samassa yhteydessä lauletaan. Tämäpä tyttö niitä osasi, ja meistä tuntui, kuin olisimme äkkiä päässeet vanhan aarteen perille.
Tyttö lauloi, kuinka Pohjan akka käski kyntämään kivisen pellon "oatralla tulinenällä" ja kääntämään käärmeet käsillänsä. Väinämöinen pyytää Ukkoa satamaan lunta sauvan varren ja antamaan hänelle pyhän oriin, ja niin hän ansiotyön suorittaa. Toiseksi hän ampuu taivaalta tähdet, sitten pyydystää suuren hauin Tuonelan joesta. Sitä varten hän kohoo linnun lentimille ja lentää Manalan alanteelle. Osaksi oli tosin runo sekaantunutkin, siten että esim. Annin varotus tuli vasta tämän jälkeen, ja se päättyi kultaneidon taonnalla.
Ihmettelimme ja ajattelimme moneen suuntaan; vihdoin asia selvisi. Tyttö oli kuullut runon eräältä kerjäläiseltä, joka oli sillä puolella oleskellut. Sitten kävi ilmi, että kerjäläinen oli ollut Latvajärvestä kotoisin. Ja runoja myöhemmin verrattaissa nähtiin, että tuo kiertelevä ukko oli sen oppinut Arhippaiselta Miihkalilta. Se oli siis vanhan Arhipan runo, joka oli näin etäälle eksynyt, tosin melkoisesti karsiintunut ja sekaantunut matkalla, mutta siitä huolimatta säilyttänyt monta arvokkainta piirrettään.
Emme voineet kyllin ihmetellä sitä erinomaista runomuistia, jota tämäkin tapaus osotti. Paitsi runon yleistä juoksua oli tyttö suuressa määrin säilyttänyt sen vanhaa kieltäkin omituisine päätteineen ja sanoineen, joista monet varmaan olivat hänelle tuntemattomat. Vaikka hän oli kuullut Tiitta ukon sitä laulavan vain moniaan kerran.
Kokkosalmi on hauskemmalla paikalla kuin Kiestinki, mutta koko joukon pienempi kylä. Viivyimme siellä vähän aikaa, ostellen taas muiskarätsinöitä. Miesten suurena kummana kuljimme, heitä kokoontui joukottain tanhuille meitä oudostelemaan, enkä saata sanoa, että heidän käytöksensä oli ystävällistä, jospa ei julki vihamielistäkään. Siinä suhteessa on kylien välillä omituinen ero. Toisissa vierasta kohdellaan mitä ystävällisimmin, toisissa taas ynseästi, ja merkillistä on, että kylät näyttävät pitävän nämä ominaisuutensa vuosikymmeniä.
Tuoppajärvi kokoo laajaan helmaansa melkoiset määrät vettä, mutta liika ei vuoda reunan yli järven eteläpäästä, josta olisi Kemijokeen lyhyt ja mukava tie, vaan se murtautuu pohjoista kohti Pääjärveen. Noin puolen virstan päässä järvestä on Sohjenanniskan koski. Se ei ole kovin jyrkkä, putousta ei liene kymmentäkään metriä, mutta karkeassa erämaanluonnossaan se on viehättävä helmi. Sen paras kauneus on tuo hopean kirkas vesi. Vähääkään sekaantumatta se Tuoppajärvestä juoksee kosken nieluun ja kaatuu sitten sileään kalliouomaan, joka on puhtaaksi huuhdottu kuin lasiastia, ja saapuu sen vuoksi alas saakka yhtä läpikuultavana. Suopursujen, petäjäin, harmaitten kallioitten kehyksissä kosken pumpulivalkoinen kuohu, leimuava aalto, sointuinen kohina virittävät erämaahan raikasta elämää. Mutta koski ei ollut ainoastaan kaunis, se oli lumoavakin. Pohjan päällä ei tosiaan sileillä kohdilla erottanut vettä ollenkaan, melkeinpä olisi erehtynyt astumaan koskeen sen voimaa huomaamatta, ennenkuin se jo olisi vienyt mukanaan. Missä joku kivi tai pykälä rikkoi peilinä kiitävän veden, siinä näyttivät kuohut kisailevan ilmassa kuin untuvat. Kosken alla on kuitenkin melkoinen veden mullerrus, jossa ei näy muuta kuin murtuvaa vettä, vaahtoavia laineita.
Ei asumusta, ei myllyä minkäänlaista ollut tämän kosken partaalla, ainoastaan vanhuuttaan lahonneita ristejä, joita ennen erakot olivat pystyttäneet, ja taipaleen poikki ehkä vieläkin vanhempia teloja. Joki sitten virtaa matalain rantain välitse korpea ja suota Pontselensuun pieneen kylään, ja laskee penikulman, toista virrattuaan Sohjenansuun kylän kohdalla Pääjärveen.
Pienempi kuin Tuoppajärvi, mutta mahtavampi luontonsa puolesta on Pääjärvi; eikö liene se koko Pohjolan kauneimpia järviä. Ulapat ovat aavat, tuntureita ja vaaroja kohoo joka puolella ja katse käsittää yläviä selkosmaita vielä kaukaa rantain takaakin siintävistä etäisyyksistä.