"Juuma on lyhyt, vaan hyvin jyrkkä, syösten vetensä kuohuvana vaahtona kahen puolen pientä kalliosaarta. Vene laskettiin maihin pohjoispuolella jokea, koska pohjoinen väylä on vähemmän vihainen. Me muut nousimme korkeaa rantatörmää ylös, itsekullakin joku kantama kädessä, ja kiersimme syvän, veden leikkaaman juovan ympäri putouksen alle. Vaan kaksi venemiestä astui aivan kosken syrjään nähäkseen, voisiko venettä siitä soutaen laskea, tahi pitäisikö köyttä käyttää. Kun me olimme perille ennättäneet, olivat miehet jo lopettaneet tutkintonsa ja palanneet veneeseen sekä vieneet sen rantaan, sillä väylä kulki enemmän pitkin saaren kylkeä. Joka teki laskun vaaralliseksi, oli kosken mutkaisuus. Keskellä koskea pisti näet pohjoisrannasta kallio noin 20-30 syltää pitkälle ulos, jonka yli vesi kyllä osaksi virtasi, vaan joka pakotti valtaväylää jyrkästi kääntymään etelää ja saarta kohti. Virran muassa kulkien olisi jokainen vene särkynyt tuhansiksi palasiksi tätä kalliota vastaan. 'Ka ilman köyttä laskevat', huusi yksi meistä, jotka seisoimme törmällä kosken alla odotellen veneen tuloa, ja samassa näkyi vene juuri kosken niskassa. Kaikkein, mutta varsinkin minun ja kumppanini silmät olivat nyt kuin kiinninaulatut veneen kulkuun. Mahoton on kertoa sitä nopeutta, jolla se kiiti alas virtaa. Kosken voima oli itsessään kyllä suuri, vaan lisäksi molemmat miehet, toinen soutamalla, toinen huopaamalla, jouduttivat kulkua mitä suinkin jäntevistä käsivarsista lähti. Sanat soutaa ja huovata riittävät kuitenkin ainoastaan vaillinaisesti antamaan käsitystä niistä suonenvedon tapaisista voimanponnistuksista, joita miehet tekivät, sillä he varmaan suorittivat soutajan ja huopaajan liikunnot kymmenen kertaa tulisemmin kuin tavallisesti. Mutta tämä verraton nopeus oli ainoa pelastus; ja jo keskeltä niskaputousta kulkien poikkiteloin virtaa vene onnellisesti pääsi tuon vaarallisen kallion sivutse, hyppeli iloisesti pitkin aaltojen harjoja loppuosassa virtaa ja oli kosken alla pikemmin kuin olen tässä ennättänyt kertoa, puolillaan vettä kyllä, mutta muuten vahinkoumatonna. Jos joku vahinko olisi sattunut, esim. airo eli hanka taittunut tuosta kovasta sounnista, niin melkeinpä välttämätön kuolema olisi tarjona ollut."

Muutoin olivat kaikki nämä kosket siinä kunnossa, johon ne Luojan kädestä olivat jääneet, aivan perkaamattomat ja ylen louhiset. Siitä syystä, ei aallokon suuruuden vuoksi, niitä on vaarallinen laskea. Vaikeata on nousukin, kun rannoilla ei ole minkäänlaisia vetosiltoja, niinkuin meidän puolellamme Oulujoen vesistössä. Varsinkin nyt, kun vesi oli hyvin matalalla, täytyi toisinaan sauvoa vene aivan keskienolle saakka tai kaalata kauas koskeen pitkin livettäviä kiviä, kun koetimme köydellä vetäen auttaa sauvojia.

Kemijoen rannat ovat matalat ja lakeat, uoma ei ole syvälle syöpynyt. Enimmäkseen ne ovat kankaita ja louhikkoa, mutta rantametsän takana on aavoja soita. Toisin paikoin virta leviää leveiksi suvannoiksi, joitten varrella on kauniita niittyalojakin ja iloisia lehtoja. Semmoisissa kohdissa joki muistutti kaitaista sisämaan selkävesistöä. Mutta Oulujoen komeita virtamaisemia, korkeita törmiä ja jyhkeitä kuusikoita sai Kemijoelta turhaan etsiä. Suvantojen rannoilla olivat paanajärveläisten parhaat niityt, ja koska ne kevättulvilla ovat veden alla ja saavat päälleen lietettä, oli niissä maanlaatu mielestämme hyvinkin lihavaa. Toisin paikoin kasvoivat rannat niin taajaa pensaikkoa, ettei tahtonut läpi päästä. Sitä kummallisempaa oli, ettei tällä kahdeksan penikulman taipaleella ollut ainoatakaan ihmisasuntoa, vaikka joella suviaikaan oli melkoinen liike. Syyksi mainittiin, että nämä erämaat ovat kovin kylmät, ja siitä taas saattoi päättää, etteivät suot kahden puolen olleet kaukana, vaikkei niitä näkynytkään sanottavasti joelle.

Kemijokea pitkin uivat mereen Vienan Karjalan ikivanhat metsät. Toisia lauttoja oli jo Usmanassa tullut vastaamme, toisia tapasimme ylempänä koskilla. Harvoin saa meidän puolellamme enää nähdä niin kauniita pölkkyjä. Kymmentuumaista pienempää puuta tuskin oli ensimmäistäkään, mutta suurempia oli kosolta. Ja kaikki järjestään olivat moitteettoman suoria ja oksattomia. Jokainen puu, jossa oli vähintäkin vikaa, hylättiin. Ainoastaan moitteettomat pölkyt vietiin Kemiin. Metsät olivat kruunun, ja niitä hakattiin sen mukaan. Tukkien hakkuun sanoivat olevan järjestetyn sillä tavalla, että asukkaat kaatoivat metsästä puut, jotka heidän mielestään täyttivät ehdot, ja vetivät ne lauttausväylän varrelle. Siellä ne mitattiin ja vedättäjälle maksettiin kaatamisesta ja vedätyksestä palkka. Mutta vetäjät olivat oppineet kaatamaan puita hyvin varoen, koska venäläiset tukkipäälliköt pyrkivät hylkäämään niin paljon kuin suinkin, eivätkä hylätyistä maksaneet vetopalkkaa. Karjalaiset väittivät, että ne siitä huolimatta pantiin lauttaan. Säästämänsä rahtimaksut pistivät päälliköt omaan taskuunsa, se oli rahvaan käsitys.

Erään kosken alla juoksi rantaa pitkin vastaamme joukko tukkilaisia, jotka kyselivät, oliko meillä päällikölle viinaa. Tämä lienee jo kotvan aikaa odotellut paanajärveläisten paluuta ja lähettänyt miehet vastaan kantamaan lekkerit taipaleen poikki, koska koski oli pitkä ja mutkitteleva ja ne siinä olisivat viipyneet. Miehet saivatkin botskansa ja lähtivät niitä juoksujalkaa kiidättämään kosken niskaan. Kun olimme veneinemme kosken nousseet, oli päällikkö lauttamajassaan jo täydessä humalassa. Aito venäläisellä vieraanvaraisuudella hän haastoi meidätkin kesteihin ja tarjosi, mitä talossa oli parasta, ruokaa ja viinaa. Toverini, joka oli raittiusmies, ei maistanut tippaakaan, mutta minä kyllä tulin piankin tuulelle, eikä siellä salolla kupponen maistunutkaan hullummalta, vaikk'ei se ollutkaan kolmikymmenkertaisesti puhdistettua. Kestin lopussa pyysi päällikkö, että ottaisin valokuvan hänestä ja hänen perheestään, asettuen päremajansa edustalle joukkoineen ryhmäksi. Ennenkuin kuitenkaan näppäsin, hän sai uuden tuuman, pyysi vähän odottamaan ja antoi nostaa itsensä katon harjalle, johon hän asettui hajareisin, pitäen kiinni lipputangosta ja nostaen lakkiaan. Olisihan siitä tullut soma kuva, mutta pahaksi onneksi olin unhottanut otettujen kuvien luvun, ja kaunis taulu tuli erään toisen kanssa samaan lasiin ja molemmat menivät pilalle.

Meidän lähtiessämme ruvettiin lauttamajaa, "hartshivoa", juuri laskemaan kosken alle. Lasku taitaa olla koko hauskaa, sillä lautta, joka on lujasti rakennettu, kulkee kuin lata, missä vain enimmän vettä virtaa, välittämättä kivistä tai aalloista.

Kemijoen suurimmat kosket ovat alaalta lukien: Putkuo, Usmana, Vuotshas, Juuma, Petäjäkoski, Sompakurja ja Valkiehini. Sompakurja on lähellä sitä paikkaa, jossa Sompajoki, pohjoisesta tullen, laskee Kemijokeen. Se on pisin kaikista, kokonaista 7 virstaa. Muutoin ei Kemijoki koko matkalla aina Jyskyjärveen saakka saa juuri mitään vedenlisäystä kummaltakaan puolelta.

Yömme nukuimme välillä saunoissa, joita oli niittyjen reunassa. Vaikka oli keskikesä, niin olivat yöt kuitenkin hyvin kylmät ja Varahvonttaa vilutti pahasti, hän kun ei uskaltanut tulla saunaan nukkumaan, koska pelkäsi "tshitshiliuskoja" ja käärmeitä. Hän oli nyt illalla nauttinut vähän liiaksi Kemin tulijaisia ja souteli suvannolla tuohitorvella toitotellen, että metsät raikuivat. Humalassa hän taas kertoi tyttärestään ja veneen kokassa torkkuessaan lauloi vaimoaan muistellen:

"Unipa petti, mie makasin,
Petti pehmiet perinät,
Käsivarsi nuoren naisen,
Kainalo ujon emännän."

Varahvontta oli tyytyväinen ajatellessaan, että hänellä nyt olisi tavallista enemmän rahoja kotiin tuoda. Mutta soutamaan hän oli hyvin haluton, kun kerran kievarikyydillä kuljettiin, veteli nyrpeänä ja alakuloisena, koska se työ hänen mielestään kuului saattajille eikä matkustajille, ja ilostui vilpittömästi, kun me päästimme hänet vaivasta ja asetuimme itse soutamaan.