"Meidän mielestämme on aivan välttämätöntä, että jos mieli kunnon kalua naimiskaupasta tulla, sitä pitää edellyttää kuukausia, jopa vuosiakin kestävä 'järjettömyyden tila', jolloin ollaan milloin taivaassa, milloin maan alla, harvoin maan päällä, jolloin haaveksitaan ja rakennellaan kauniita, taivasta tavottelevia pilvilinnoja, tehdään suunnitelmia tulevaa paratiisia varten, jossa rakastetun keralla eletään ikuisessa onnessa ja autuudessa — ja muita lukemattomia hullutuksia. Samoin kuin sivistyneissä, samoin kansankin kesken avioliitot useimmiten rakennetaan rakkaudesta. Mutta karjalainen, hän on 'toist' sorttii'. Rakkaus on hänelle melkein tuntematon, joutava korusana, joka todellisuudessa ei ole mitään. Karjalassa tosiaankin 'immeiset immeisii naipi, rengit, piiat toisiaan.' Rikas mies voi naida vain rikkaan talon tyttären, tuottamatta häpeää itselleen ja suvulleen, vaikkei varakkaalla immellä ole myötäjäisiä juuri mitään. Naimisiin menevä tyttö saa kodistaan vain lehmän ja ne vaatteet ja kalut, mitä hän tyttönä ollessaan on voinut saada valmistetuksi, niinkuin paitoja, kostoja y.m. — Tuossa tyttöjen miehelään menossa on jotain surkeaa. Harvoin he tuntevat tulevaa kumppaniaan hampaita edemmä, vieläpä käy niinkin, että aivan outo mies tulee kosjomaan, nähtyään immen jossain tilaisuudessa, ja tämä parhaassa tapauksessa tietäen, onko pojan koti varakas, lähteekin tuntemattomaan kohtaloon vain sen vuoksi, ettei jäisi vanhaksi piiaksi, sillä vanhan piian tilaa pidetään kauheana, ja tyttö, jolla ei ole käynyt kosjojia, on yleisen pilkan esineenä sekä tyttöjen että vanhempien kesken, ja omille vanhemmilleen hän tuottaa suurta häpeää. Tosin tulee poikien ja tyttöjen kesken Vienan Karjalassakin toimeen salainen suhde, salakihlauskin, vaan huonompansa kera suostuu tyttö siihen vain sentähden, että hänellä olisi joku hätävara, johon voisi turvautua, jos vanhan piian kontti alkaisi selässä keikkua, jos näet parempia ottajia ei satu.
"Kun mies on nähnyt mieleisensä tytön, kokoo hän heimokuntansa, ja pari kolme miestä ja yksi nainen matkassaan lähtee tavallisesti iltapuolella päivää aiotun emännän kotitaloon. Ampuen ilmotetaan kaikelle kylälle, että nyt lähtee taas yksi nuorukainen etsimään itselleen 'kaulavilloja', nuorta morsianta, ja tytön kodin nurkissa jymäytetään toinen kerta. Kosjojat tunkeutuvat peripenkille, alkavat ilmoitella asiaansa tytön isälle ja äidille.
"'Meillä olisi', sanotaan, 'poika naitettava, teillä tyttö annettava, eikö ruvettaisi heimuo loatimah?'
"Nyt tulee morsiamen kodissa kiire, heimokunta kerätään kokoon ja lukittujen ovien takana aljetaan keskustella. Suurin sananvalta on vanhemmilla, heidän jälkeensä tytön ristitoatolla. Jos heimokunta suostuu ja tyttö lähtee, niin kumartaa hän jalkaa heimokunnalle, isästä alkaen, ja lausuu:
"'Tiesiä syöttää, tiijättä i antoa.'
"Taatto sytyttää kynttilän pirtin jumalankuvain edessä ja käskee tytön sammuttaa sen tai antaa palaa. Jos tyttö ei sammuta tuohusta, niin suostuu hän menemään, ja näin on ikuinen liitto valmis, jonka käden lyönnillä ja rahoja heläyttämällä obrasojen edessä vahvistavat sulhasen ja morsiamen lähimmät miessukulaiset. Hän siten kihlotaan.
"Kihlottaessa, s. o. kättä lyötäessä, sanotaan juhlallisesti kaikilla nimillä, ketkä kihlotaan.
"'Ken tämän kaupan purkaa, sen pitää maksaa 1000 ruplaa sakkoa, 10 rekie heiniä, 1000 kerppuo lehtiä', j.n.e.
"Sitten itketään kihlontavirsi. Antilas istuu naisten tshupussa, kummallakin puolella itkijät. Tuvan toiselta puolelta tulee moamo itkijöineen. Lattialla molemmat ryhmät yhtyvät ja lähtevät sitten naisten tshuppuun, jossa kihlontavirsi itketään. Kun se on itketty, niin itketään sulhasväelle, paitsi sulhaselle itselleen, jolle ei konsa itketä. Kosjoväki antaa antilaalle rahaa itkemisestä ja lähtee sitten pois. Sitten itketään kaikelle talonväelle ja heimokunnalle, jonka jälkeen antilaan kassa riitsitään auki obrasojen edessä. Antilaalla on sitten koko viikko tukka hajallaan.
"Jos taas heimokunnan kokouksessa päätetään antaa aparat eli rukkaset, niin on siinä monta metkua, ennenkuin tyttö niistä kunnialla suoriutuu. Aparat saanut sulhaskansa koettaa näet rikkoa tytön lempeä, viedä häneltä konsteillaan viehätysvoiman, ja silloin on auttamattomasti kyöpeli kiivettävä, joka varsinkaan Vienan Karjalassa ei ole hauskaa. Ei näet kuulu olevan siinä kyllin että pitää itsensä raahata ylös tuota jyrkkää mäkeä, vieläpä tyttöjen täytyy sen päälle vetää vanhat pojatkin, eikä sen huonommalla reellä kuin karhilla. Pelastuakseen tuosta huonosta kohtalosta tyttöjen täytyy turvautua tarkkoihin varokeinoihin. Tavallisin rikkomiskeino on se, että sulhaskansa vasemmalla kannallaan potkasee pirtin kynnyksen ulkolaitaan. Mutta jos kynnyksen ulkopuolelle on asetettu veitsi, terä ulospäin, niin potkaiseminen ei vaikuta mitään. Varottava on myös, ettei sulhaskansa saa sulkea yhtään ovea mennessään. Nämä keinot eivät kuitenkaan ole vielä riittäviä. Tytön pitää välttämättä olla sellaisessa paikassa, että sulhaskansa pihalle mennessään tulee kulkemaan hänen alitseen, joka Karjalan taloissa onkin helppoa, sillä portaiden yläpuolella on tavallisesti jonkinlainen vaatehuone, tai nousee hän pirtin sintsin (eteisen) parvelle. Sieltä myös usein kaadetaan sulhaskansan niskaan vettä, jolla morsian on vähää ennen peseytynyt. Kohteliaisuutta on kuitenkin aparatkin saaneelle sulhaskansalle osotettava. Karjalassa saatetaan vierasta ainakin portaille, tavallisesti pihalle saakka. Sulhaskansaa saatettaissa vaan lisäksi poltetaan tulitikkuja, tai otetaan liedestä kuumia poroja, ja täten tulen avulla haihdutetaan viimeisetkin jäljet sulhaskansan mahdollisista ilkeyksistä. Jollei näidenkään keinojen vielä luulla riittävän, niin polttaa tyttö tulitikkuja ja lastuja sulhaskansan istumasta lautshasta (penkistä) uunin savutorvessa. Kaikkeenhan sitä täytyy ryhtyä suojellakseen lempeään, sillä lemmestähän riippuu, saapiko neitonen koskaan maistaa avioliiton suloa, ja sehän se naisilla, ainakin Karjalassa, on ainoana päämääränä.