Vihdoin paavin lähettiläät sitten pääsivät suurkaanin luo erikoiskeskusteluun ja saivat hänelle juurta jaksain asiansa selittää. Heiltä kysyttiin kaikenlaista maista ja kansoista ja siitä, osattiinko paavin hovissa lukea venäjää, sarasenien kieltä taikka tataarien kieltä. Kun tähän kysymykseen tuli kieltävä vastaus, niin Kujukin kirje kirjottetiin tataarin kielellä ja oheen liitettiin paikalla tehty latinalainen käännös. Lähetystölle annettiin paluumatkaa varten tataarilaiset oppaat ja Kujuk aikoi lisäksi lähettää samaan matkaan tataarilaisen lähetystönkin paavin ja kristikunnan ruhtinaitten luo. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään munkkien välttelevien vastauksien vuoksi, Carpini kun pelkäsi, että tataarilaiset lähettiläät käyttäisivät tilaisuutta vakoillakseen Länsimailla, jotta sitten voisivat sodassa käyttää hyväkseen tietojaan.

Paluumatka oli vielä vaikeampi kuin menomatka oli ollutkaan, sillä aroilla oli silloin talvi. Lokakuun 13:sta päivästä aina seuraavan kesäkuun 9:nteen päivään saakka Carpini seuralaisineen teki matkaa, ennenkuin saapui Kieviin. Levähdykset tapahtuivat aroilla semmoisissa paikoissa, missä voitiin kasata lunta tuulen suojaksi yön ajaksi. Paluumatkalla poikettiin jälleen Batun leirissä ja Batu varotti lähettiläitä, että he oikein veisivät perille suurkaanin sanoman. Mausin luota pelastettiin ne lähetystön jäsenet, jotka menomatkalla olivat Batun luota palanneet takaisin, mutta jotka Mausi oli pidättänyt. He olivat viettäneet aikansa ankarassa orjuudessa ja olivat jo heittäneet kaiken toivon. Tataarilaiset rajavartijat jälleen kerjäsivät lahjoja, mutta kun lähetystöllä ei mitään ollut, niin se ei mitään antanutkaan.

Kievissä koko väestö tuli ulos kaupungista palaavia vastaanottamaan, iloiten heidän paluustaan, ikäänkuin he olisivat kuolleista nousseet. Puolan ja Böhmin kautta edelleen matkustaen Carpini kesällä v. 1247 palasi paavin hoviin. Palkaksi merkillisestä matkastaan hän nimitettiin Dalmatian Antivarin piispaksi, mutta matkan rasitukset olivat hänet niin murtaneet, että hän jo v. 1252 kuoli. Se matka olisi ollut vaikka kenelle ankara koettelemus, mitä sitten munkille, joka jo oli ikämies ja niin lihava, että kronikka sanoo hänen vastoin franciskanien tapaa Saksassa lähetystoimessa ollessaan ratsastaneen aasilla, koska hän oli »vir gravis et corpulentus», raskas ja lihava mies. Tämä iäkäs ja lihava kirkonmies kulki ratsain mitä vaikeimmissa oloissa, huonolla ravinnolla, milloin vilussa, milloin polttavassa helteessä, ainaisten rettelöitten ja kiusain alaisena hyvän asiansa palveluksessa edes takaisin suorin tein noin 16,000 kilometriä. Varmaan matka mutkineen oli vielä pitempikin. Muuan sen aikainen munkki Carpinista kirjottaa: »Hän oli älykäs ja puhelias, perehtynyt kirjallisuuteen, hyvä puhuja, paljon kokenut mies. Hän kirjotti suuren kirjan Tataareista ja muista ihmeistä, mitä hän oli nähnyt, ja aina kun hän väsyi Tataareista puhumaan, niin hän käski lukea ääneensä tätä kirjaa, kuten olen usein kuullut ja nähnyt.»

Pari vuotta sen jälkeen kun tämä retkikunta oli palannut, lähetti Ranskan kuningas Ludvig IX matkaan lähetystön taivuttamaan Mongolien ruhtinaita kristinuskoon. Tämäkin retkikunta suoritti muutoin onnellisesti matkansa, mutta Kujuk oli jo ennättänyt sillä välin kuolla ja leski, joka hänen jälkeensä hallitsi jonkun aikaa, antoi Ranskan ritarillisen kuninkaan aikomukselle aivan nurjan sisällyksen, se muka oli tarjoumus ruveta hänen vasallikseen. Lähettiläitä hän sen mukaan kohteli ylen kopeasti ja kirjotti kuninkaalle kirjeen, jossa hän uhkaavin sanoin kehotti tätä ajoissa maksamaan vuosiveronsa. Suuttuneena aikoi hurskas kuningas jo heittää nämä käännytysyritykset aivan sikseen, mutta kun hänelle myöhemminkin yhä uskoteltiin, että Mongolilaisten ruhtinaat sittenkin olivat taipuvaisia kääntymään kristinuskoon, niin lähetti hän vielä kokeeksi matkaan Wilhelm Rubruck nimisen munkin. Rubruck saapui Konstantinopoliin v. 1252 ja lähti sieltä seuraavana vuonna pitkälle retkelleen.

Wilhelm Rubruckin matka.

Rubruck matkusti vielä vähemmillä varoilla kuin Carpini, sillä suuttuneena huonosta kohtelusta, joka oli tullut hänen virallisen lähetystönsä osaksi, Ranskan kuningas vain »yksityisesti» tämän munkin mukana lähetti kirjeitä Sartash [Sartash oli Batun vanhin poika] nimiselle tataariruhtinaalle, jota luultiin kristityksi, ynnä Mongolien suurkaanille. Rubruck ensinnä purjehti Krimin Sudak eli Soldaia nimiseen satamaan, joka oli Khazarien tärkein kauppasatama. Siellä hän osti tai lainasi härkävaunuja matkan jatkamiseksi, voidakseen kulkea mukavammin. Mutta sen kautta matka toiselta puolen edistyi tavattoman verkalleen. Krimin rannikkoa matkustettaissa tavattiin kylissä, joilla melkein kaikilla oli eri kieli, vielä jäännöksiä vanhoista Gootilaisistakin, jotka yhä puhuivat omaa kieltään. Asovin meren länsirannalla kuljettiin sikäläisten suolapaikkain ohi, joista Batu ja Sartash saivat paljon tuloja, sillä he olivat anastaneet koko suolateollisuuden. Kolmantena päivänä siitä kun oli Sudakista lähdetty kohdattiin ensimäiset tataarit, ja kohtaus teki Rubruckiin niin kaamean vaikutuksen, että hän mielestään oli tullut kuin toiseen maailmaan. Kirjassaan hänkin tekee seikkaperäisesti selkoa siitä, mitä tuli huomanneeksi Tataarien tavoista ja elämänlaadusta. Muun muassa hän kertoi heidän vaatteuksestaan. Silkkiä, kultakangasta ja pumpulia he saivat Kiinasta, Persiasta taikka etelästä, turkiksia Venäjältä, Suur-Bulgariasta ynnä Bashkirien ja Kirgisien maasta, joka oli kaukana pohjoisessa. Talvella Tataareilla oli ainakin kahdet turkit, alla kallisarvoiset, päällä halvemmat, ketun, suden tai koiran nahkasta. Toisilla oli kolmetkin turkit. Nahkahousujakin käytettiin; rikkaat alustivat kaikki vaatteensa silkkivuorilla, joka oli erinomaisen pehmeä, kevyt ja lämmin. Köyhemmät käyttivät joko puuvillaa taikka hienoa lampaanvillaa. Köytensäkin Tataarit punoivat villasta, sekottaen siihen kolmanneksen hevosen jouhia. Heidän huopaiset satulaloimensa ja sademekkonsa olivat erinomaisia vaatekappaleita.

Kun Rubruck tapasi ensimäiset Tataarit, niin nämä paikalla ratsastaen piirittivät matkueen. Nähdessään sen muonavaraston he vaativat niistä osansa ja saatuaan pullon viiniä pyysivät heti toista, koska muka ei kukaan voinut tulla taloon vain yhdellä jalalla. Mutta munkki oli jyrkkä säästäväisyydessään, ja kun eivät voineet häneltä muuta kiristää, niin tekivät hänelle harmia. Kun hän ei suostunut lahjottamaan heille tavaroitaan, niin he sanoivat häntä kerskuriksi, sillä he pitivät itseään maailman herroina, eikä muka kenelläkään ollut oikeutta heiltä mitään kieltää. Väkivaltaa he eivät tosin tehneet, mutta siitä huolimatta Rubruckista tuntui, kuin olisi hän päässyt paholaisten kynsistä heidän seurastaan päästessään. Pian sen jälkeen kun oli Tatariaan tullut latinalainen munkki sai opetella viinin sijasta juomaan tamman maitoa. Alussa se hänessä herätti kauhistusta ja hämmästystä, mutta vähitellen hän tottui pitämään sitä varsin hyvänmakuisena.

Skatai oli ensimäinen tataariruhtinas, joka aroilla tavattiin; hän oli uloin rajavartijoista. Ruhtinaan leiri oli kuin kokonainen kaupunki telttoineen, vankkureineen, karjoineen ja miehineen, vaikkei sotilaitten luku ollutkaan viittäsataa miestä suurempi. Skatai otti Rubruckin vastaan patjoilla istuen, luuttu kädessä ja vieressä vaimonsa, joka oli pystynokkaisin nainen, mitä ruhtinas oli voinut löytää, kasvot töhryiset ja rasvaiset. Sillä välin kun lähetystön tuomat kirjeet lähetettiin takaisin Soldaiaan käännettäviksi, Rubruck opetti kristinuskon alkeita eräälle sarasenille, jonka siellä tapasi; mutta käännytettävä luopui kesken koko aikeesta, kun huomasi latinalaisen papin juovan tamman maitoa. Sillä semmoinen oli yleinen usko, ettei kukaan kristitty voinut juoda tamman maitoa ja että jokaisen, joka tahtoi uskoaan muuttaa, täytyi valita joko kumissi tai kristinusko.

Matka piti sitten itää kohti pitkin Mustan meren aroa, Asovin meri oikealla kädellä. Vasemmalla kädellä oli melkein vedetön aro, jolla ei ollut metsää, ei mäkeä eikä kiveä, mutta mitä parhaat laitumet. Heinäkuun keskivaiheilla tultiin Donille, jonka yli kuljettiin lautalla. Batu ja Sartash olivat tuoneet sinne erikoisen siirtokunnan venäläisiä talonpoikia hoitamaan lautturien tehtävää. Lauttapaikka lienee ollut aroalueen pohjoisreunassa, sillä sinne saakka Tataarit tavallisesti kulkivat pohjoista kohti karjoineen. Donilla matkue viipyi muutamia päiviä, ennenkuin saatiin uusia hevosia ja härkiä matkan jatkamiseksi. Sitten lähdettiin hakemaan Sartashin leiriä. Heinäkuun lopulla sinne saavutuinkin pitkän etsimisen jälkeen, ja lähetystö oli iloinen kuin haaksirikkoutunut laiva satamaan tullessaan tavatessaan ruhtinaan, joka muka oli kristitty. Maa Donin takana oli ollut hyvin kaunista, jokista ja metsäistä. Metsissä eli kaksi suomalaista heimoa, Moxel ja Merdas (Mokshat ja ehkä Merjat, edellinen mordvalainen heimo). Näistä kansoista toinen oli puhtaita pakanoita, toinen oli kääntynyt muhamedin uskoon. Heidän maassaan ei ollut ensinkään kaupunkeja, ainoastaan pieniä majoja metsäin keskellä. He olivat taistelleet Mongolien kanssa Saksalaisia vastaan, mutta toivoivat nyt, että Saksalaiset tulisivat ja pelastaisivat heidät Tataarien ikeen alta. Mokshat olivat vieraanvaraisia, antoivat ruokaa ja asuntoa matkustaville kauppiaille, eivätkä olleet kovin mustasukkaisia vaimojensa puolesta. Heidän turkiksensa olivat maan kuulut. Sitä paitsi heillä oli hunajaa, vahaa, haukkoja, jotka Tataarien kesken olivat erinomaisen haluttua tavaraa, koska rikkaat niillä pyydystivät melkein kaiken riistan, mitä ravinnokseen tarvitsivat, ja suuria sikalaumoja.

Muhamedinuskoisten Merdain takana oli Etiljoki, jota Carpini Venäläisten antamalla nimellä oli sanonut Volgaksi. Rubruck ei milloinkaan ennen ollut nähnyt niin suurta jokea ja hän kummasteli, mistä pohjan periltä mahtoi tulla niin paljon vettä. Sillä kohdalla, jossa hän kulki sen poikki, Donin ja Etilin väliä oli vain kymmenen päivämatkaa. Sartash tavattiin kolmen päivämatkan päässä Volgasta ja lähetystö pääsi hänen puheilleen. Kuningas Ludvigin kirje teki hyvän vaikutuksen, lupa matkan jatkamiseen saatiin. Mutta Sartashin väki ahdisti matkuetta sitä enemmän uteliaisuutensa ja kerjuunsa kautta, ja eräs Koiak niminen nestoriolainen kristitty anasti retkikunnan kalliit kirjat ja kirkolliset vaatteet, sanoen ottavansa ne vain säilyttääkseen. Koiak oli kuullut Ludvig kuninkaasta eräältä Hainaultin Balduin nimiseltä ranskalaiselta seikkailijalta, joka oli mennyt naimisiin kumanilaisen prinsessan kanssa. Koiak antoi anastamainsa tavarain palkaksi latinalaisille munkeille sen neuvon, että olisivat matkaa jatkaessaan »kärsivälliset ja nöyrät». Mutta Sartashia hän varotti sanomasta kristityksi, sillä hän oli vain mongoli, eikä mitään muuta. Rubruckin mielestä Sartash päin vastoin näytti kristityitä pilkkaavan.