Sartashin luota lähdettyään Rubruck saapui sille paikalle Volgan rannalle, jossa joen yli kuljettiin. Joki oli hänen mielestään neljä kertaa leveämpi kuin Seine ja sangen syvä. Viimeisillä taipaleilla oli ollut paljon rosvoja, Mongolien orjuudesta paenneita venäläisiä, unkarilaisia ja alaneja — Alanien kansa asui Kaukasiassa, oli kääntynyt kristinuskoon ja taisteli yhä urhoollisesti Mongoleja vastaan. Lisäksi oli retkikunta menehtyä nälkään, sillä Sartashin leirissä he eivät neljään päivään saaneet mitään syödäkseen, eivätkä matkalle eväitä. Heidän sen vuoksi täytyi syödä niitä leivoksia, joita olivat ottaneet matkaan lahjoiksi tataarilaisille ruhtinaille.
Volgankin rannalla oli lautta-asema sillä paikalla, jonne Batu kesällä kauimmaksi kulki pohjoista kohti. Batu paraillaan oli siirtymässä etelää kohti, koska kesän loppupuoli jo oli käsissä. Sen vuoksi Rubruckin täytyi kääntyä etelään, hän tapasi Batun leirin vasta lähellä Volgan suistamoa. Näin Rubruck tutustui Kaspian mereenkin ja saattoi vakuuttaa, »ettei se ollut pohjoisen meren lahti, kuten oli sanottu, vaan sisämeri».
Kirkollisen virkapukunsa menetettyään nestoriolaiselle virkaveljelleen Rubruckin täytyi munkin halvassa puvussa esiintyä pelätyn tataariruhtinaan edessä, vieläpä avojaloin ja paljain päin. Batu istui pitkällä kullatulla divanilla, vieressään eräs vaimoistaan. Hän katsoi pitkään munkkia, ennenkuin mitään puhui. Hänen kasvonsa, jotka olivat punatäplikkäät, eivät olleet miellyttävät nähdä, mutta vielä kiusallisempi oli Rubruckin mielestä hänen välinpitämättömyytensä uskonnosta. Sillä kun Rubruck, puheluvan saatuaan, polvistuen kehotti häntä etsimään taivasta ja antamaan kastaa itsensä, niin Batu tyynesti hymyili ja hänen hovimiehensä sen huomatessaan purskahtivat äänekkääseen nauruun ja paukuttivat käsiään. Kyseltyään retkikunnan asian ja kuulumiset hän tarjosi kumissia ja ilmotti sitten määräävänsä, että lähetystö jaettaisiin kahtia. Rubruckin yhden seuralaisen keralla piti lähteä matkaa jatkamaan, toisten tuli palata Sartashin luo. Mutta siitä huolimatta lähetystöä pidätettiin Batun leirissä viisi viikkoa. Heidän kärsimyksensä olivat surkuteltavat. »Toisinaan seuralaiseni sanoi minulle, melkein kyynelet silmissä, että hänestä näytti siltä, kuin ei enää koskaan saataisi ruokaa.» Sillä markkinapaikka, joka heimoa seurasi, oli niin kaukana, ettei sinne voinut päästä, kun olisi hevosen puutteessa pitänyt kulkea jalan. Unkarilaiset vangit, jotka olivat olleet aikanaan pappeja, toivat muukalaisille apua, ynnä eräs kristitty kumani, joka oli Unkarissa ottanut kasteen. Näiltä hyviltä ystäviltä he saivat ruokaa ja juomaa ja Rubruck kirjotti heille palkaksi otteita kirkkoliturgiasta, kun heillä ei ollut kirjoja. Batun joukossa oli kaikkiaan noin viisisataa perheen päämiestä, ei sen enempää.
Vasta 14 p. syyskuuta ryhdyttiin toimiin lähetystön eteenpäin opastamiseksi. Batun määräämä opas halveksivaisesti varotti munkkeja matkan pituudesta ja kylmyydestä, uhaten hylätä heidät, jos heissä huomaisi heikkouden merkkejä. Neljä kuukautta muka piti kuljettaman niin kovassa pakkasessa, että usein kivet ja puut halkeilivat. 15 p. syyskuuta lähdettiin matkaan. Munkit olivat matkapuvuksi hankkineet vuohen nahkaiset takit ja housut, tataariiaiset saappaat ja lakit, huopasukat ja muita välttämättömiä varustuksia.
Kaspian meren pohjoista rantaa pitkin, jatkui matka. Hitaat härkävaunut oli nyt jätetty jälkeen ja munkit ratsastivat nopeilla tataarilaisilla hevosilla. Kahdentoista päivämatkan jälkeen tultiin Jaik eli Ural-joelle, joka tuli Bashkirien maasta. Bashkirien Rubruck luuli puhuvan samaa kieltä kuin Unkarilaiset. Nykyisin he puhuvat tataarilaista kieltä, mutta asuvat yhä vielä samoilla paikoilla. Päivässä ajettiin noin satakunta kilometriä, toisinaan enemmänkin, sen mukaan kuin hevosia oli. Hevosia taas vaihdettiin kahdesti ja kolmastikin päivässä, toisinaan taas täytyi ratsastaa samoilla hevosilla kaksi ja kolmekin päivää. Valittavina olevista hevosista latinalaiset lähettiläät aina saivat pahimmat. »Tosin he minulle antoivat voimakkaan hevosen, koska olin raskas mies, mutta minä en edes uskaltanut kysyä, oliko sitä helppo ohjata, emmekä yleensä uskaltaneet mistään valittaa. Niinpä meidän oli kestettävä ankaria rasituksia, toisinaan ratsastaa kaksikin samalla hevosella. Ja janoissamme, nälissämme, viluiset ja väsyneet olimme useammin kuin saatoimme luvussakaan pitää.» Vasta illalla saatiin tavallisesti kunnollista ruokaa, lampaan kylkeinen, joskus lihakeitostakin; puolinääntyneille munkeille nämä annokset olivat kuin parhaita herkkuja. Mutta muuta ruokaa ei saatukaan, aamulla vain hiukan jauhovelliä. Munkkien täytyi rikkoa perjantaipaastokin ja syödä empimättä lampaanlihaa, jos mieli satulassa pysyä. Toisinaan oli liha syötävä puoliraakana taikka melkein raakanakin, sillä arolla ei ollut muuta polttoainetta kuin eläinten lantaa tai pensaita siellä täällä jokilaaksoissa. Alussa opas häikäilemättä osotti halveksumistaan rahattomia matkakumppaneitaan kohtaan, mutta vähitellen hän paremmin tutustui heihin ja alkoi suvaita heitä ja sitten hän tavallisesti vei heidät »pyytämään» jonkun rikkaan mongoliruhtinaan leiriin, joka sattui olemaan matkan varressa. Monet näistä mahtavista paimentolaisista olivat itse Djingis kaanin jälkeläisiä, joita oli hajallaan pitkin meren kaltaista aavaa aroa. He eivät paljoa tienneet muusta maailmasta, tunsivat vain omat lakeutensa, mutta sitä enemmän he kyselivät vierailta: »Oliko paavi todella viidensadan vuoden vanha, niinkuin sanottiin? Oliko Frankeilla paljon karjaa, lampaita ja hevosia? Minkä näköinen meri oli, josta matkustajat niin paljon kertoivat? Kuinka se oli mahdollista, että se oli rajaton ja rannaton?» Kun oli oltu Uralista matkalla toista kuukautta, niin saavuttiin Syr Darjan alajuoksulle, sieltä kuljettiin viikko etelän ilmoille vuorimaata kohti, luultavasti Alatau vuoriston syrjähaaroille. Kun sinne saavuttiin, niin oli Kaspian aro päättynyt ja tultiin Keski-Aasian vuorimaahan. Vuoristo nousi vähitellen näkyviin arosta ja sen juurella oli keidasseutu, joka oli niin hedelmällinen ja hyvin kasteltu kuin puutarha. Kintshatin kaupungin mongolipäällikkö tuli opasta vastaan, koska tämä oli ylhäistä sukua ja häntä oli sen mukaan kunnioituksella kohdeltava. Kintshatissa matkamiehet saivat ruokaa ja juomaa, muun muassa olutta, ja lyhyt viivähdys tällä asemalla oli uupuneille munkeille erinomaisen virkistävä. Syyskuun viimeisinä päivinä oli jo alkanut pakastaa ja tiet olivat jäässä. Saavuttiin sitten Talaan kaupunkiin, joka niinikään oli saman vuoriston juurella. Siellä oli ollut siirtokunta saksalaisia orjia, mutta nämä oli Mangu kaanin käskystä viety vähäistä ennen Bolatin kaupunkiin, vielä kauemmaksi itään päin, kultaa kaivamaan ja aseita valmistamaan. Rubruck kulki noin kolmen päivämatkan päässä Bolatin sivu; kaupunki lienee ollut nykyisen Kuldshan seuduilla. Hän olisi mielellään sinne poikennut, mutta tätä ei sallittu sen enempää meno- kuin paluumatkallakaan.
Yhä itään päin matkustettaissa tultiin siihen vuorimaahan, joka erottaa itäisen ja läntisen aroalueen toisistaan ja jossa Kara-Kitain kansa eli. Lautalla kuljettiin Ili virran poikki ja kaupungin kautta, jossa asui persiankieltä puhuvia muhamedilaisia. Erään vuorenselänteen poikki tultiin sitten kauniille lakeudelle, jonka oikealla rannalla oli korkea vuoristo ja vasemmalla puolella laaja järvi (Ala-Kul). Lakeus oli hedelmällinen, sillä sen läpi juoksi useita jokia, jotka laskivat vuoristosta järveen. Lakeudella oli ennen ollut useita kaupungeita, mutta Mongolit olivat hävittäneet ne kaikki, laajentaakseen laidunmaitaan, sillä seutu oli erinomaista laidunmaata. Yksi suuri markkinapaikka oli kuitenkin säilynyt, Kailak nimeltään, jossa kävi paljon kauppiaita. Siellä retkikunta viipyi kaksitoista päivää, odottaen Batun kirjuria, jonka piti yhdessä lähetystön oppaan kanssa sovittaa eräitä Tataarien keskinäisiä riitoja.
Keski-Aasian uskonnoista.
Tällä maalla oli ennen ollut oma kielensä ja kirjallisuutensa, joka käsitti nestoriolaisia hengellisiä kirjoja. Mutta nyt siinä asui ainoastaan Turkmeneja. Siellä Rubruck ensi kerran näki epäjumalia palvelevat shamanilaiset ja buddhalaiset, joista hän laajalta kertoo. Sivistyneimmät ja lähimpänä kristinoppia olivat Uigurit, jotka elivät Ala-Kulin itäpuolella olevilla vuorilla. Heidän oppinsa samoin kuin rotunsakin oli sekotusta tataarilaisuudesta, nestoriolaisuudesta ja muhamedilaisuudesta. Epäjumalanpalvelijoilla oli Kailakissa kolme temppeliä, joissa munkit näkivät »heidän oppinsa hullutuksia». Rubruck huomasi heidän jumaliaan palvellessaan kääntyvän pohjoista kohti. Muhamedilaiset kammosivat heidän taikauskoaan niin syvästi, etteivät edes ruvenneet siitä puhumaan. Karakorumissa Rubruck myöhemmin näki suuren Buddhan kuvan ja kuuli Kiinassa olevan vielä suuremman, joka muka näkyi kahden päivämatkan päähän, kuten eräs sieltä palannut nestoriolainen kertoi. Uigurit käyttivät kelloja, samoin kuin kristitytkin, heidän pappinsa, jotka ajelivat päänsä, elivät aviottomina ja käyttivät keltaisia viittoja, olivat Rubruckin mielestä monessa suhteessa samanlaisia kuin latinalaisetkin papit. Rukousnauhojakin he käyttivät ja lukivat pyhää rukousta »Om mani padme hum», joka muistutti »Pater nosteria». Uigurien kirjotus oli nestoriolaisille hyvin tunnettu; heidän kielensä oli melkein kaikkien kumanilaisten ja turkkilaisten kielien peruskieli.
Uigurit kirjottivat samalla tavalla kuin Kiinalaisetkin sivun yläsyrjästä alasyrjään, rivit seuraten toisiaan vasemmalta oikealle. Tätä kirjotusta (tunnettua Orkbon-kirjotusta) Mangu kaan sitten käytti Ranskan kuninkaalle kirjottamassaan kirjeessä. Ne Mongolit, jotka olivat hyväksyneet Uigurien epäjumalanpalveluksen, pitivät siitä huolimatta monta piirrettä vanhasta shamanismistaan ja loitsutaidostaan, palvellen varsinkin vainajiaan, joita esittivät huopakuvat. Kun leiri oli liikkeellä, niin huopakuvat pantiin erityisiin vaunuihin ja heimon leiriytyessä järjestettiin kehiin yhteiseen telttaan.
Uigurien takana elivät idässä Tangutit, jotka olivat kerran voittaneet itse Djingis kaaninkin ja olivat tunnetut siitä, että he pitivät jak-härkää. Rubruck kuvaa tarkkaan Tibetin arvokasta kuorma- ja kotieläintä. Tanguttien takana asuivat varsinaiset Tibetiläiset, joitten raakuudesta Rubruck kertoo pöyristyttäviä seikkoja. Siinä maassa kuului olevan yllin kyllin kultaakin, mutta sitä ei kukaan uskaltanut kerätä Jumalan koston pelosta. — Solangit, jotka asuivat Mandshuriassa ja Amurin laaksossa, saapuivat suurkaanin leiliin vankkureilla, joita vetivät härät. He olivat kasvultaan pieniä ja tummaihoisia, puetut viittoihin ja suippoihin hattuihin, jotka muistuttivat dalmatialaisen piispan hiippaa. Hovissa heidän lähettiläällään aina oli mukanaan norsunluutaulu, josta hän näytti lukevan, mitä puhui. Näistä ja vielä muistakin silloisista kansoista ja niitten tavoista Rubruck sai tietoja ja Kaiheistakin, s.o. Kiinasta, jonka maakunnista silloin vielä monet olivat itsenäisiä. Karakorumissa tavattiin sitten paljon kiinalaisia, ja ne jotka olivat joutuneet suurkaanin vallanalaisuuteen, maksoivat hänelle suunnattoman vuotuisen veron, hopeata viisitoistatuhatta naulaa päivässä ja lisäksi ruokatavaroita ja silkkiä.